Hei, nimeni on Antti ja olen runaholic, juoksuriippuvainen. En ole ottanut kunnon juoksuaskelia nyt kolmeen viikkoon, korkeintaan lyhyen saunalenkin jonain iltana. Toista se oli ennen. Saatoin aloittaa juoksemisen jo heti aamusta, ja usein löysin itseni illalla jostain pimeästä märästä metsästä yksinäni juoksemassa. Pahimmillaan saatoin juosta koko yön. Joskus olen lounastunnilla lähtenyt salaa juoksemaan läheiseen puistoon. Välillä olen yrittänyt peitellä juoksemistani esimerkiksi työkavereiltani tai sitten olen valehdellut läheisilleni juosseeni vähemmän kuin mitä oikeasti olin. Viime viikkoina olen kuitenkin pyrkinyt vieroittumaan juoksemisesta, koska elimistöni ei ehkä kestä koko loppuelämääni tekemiäni juoksumääriä.
Juoksemisen aloitin jo lapsena. Ensin se oli ihan viatonta leikkimistä ja kavereiden kanssa metsässä tai pallokentällä kirmaamista. Joskus yläasteen aikoihin siirryin pikkuhiljaa suurempiin kertamääriin ja kuudentoista vuoden iässä aloitin juoksun systemaattisen käytön. Juoksin yhä enemmän ja muut miedommat liikuntamuodot jäivät pikkuhiljaa toissijaisiksi. Nyt viitisentoista vuotta myöhemmin huomaan olevani aika pahasti riippuvainen päivittäisestä juoksuannoksesta. Toki olen tiedostanut juoksun koukuttavan vaikutuksen jo aikaisemminkin, mutta se on helppo jättää huomioimatta silloin kun kaikki sujuu hyvin ja elää lähes jatkuvassa juoksueuforiassa.
Nyt olen joutunut kokeilemaan paluuta kevyempiin liikuntamuotoihin. Olen yrittänyt korvata juoksun mm. pyöräilyllä, kuntosalilla, sisäsoudulla, spinningillä ja jopa hydrospinningillä. Mikään näistä ei ole antanut samanlaista hyvänolontunnetta kuin juoksu, puhumattakaan pitkästä polkulenkistä aurinkoisessa syyskelissä. Eilen sellaiseen olisi ollut oivalliset olosuhteet ja juoksukavereita olikin menossa pariin houkuttelevaan tapahtumaan. Lyhyttä saunalenkkiä seuraavana päivänä mieli on tehnyt juoksemaan, mutta en ole siihen leikkiin ryhtynyt. Olisi helppoa antaa pikkusormi juoksulle, mutta se voisi kipeyttää jalkaa entisestään ja aiheuttaa sen että tulevaisuudessa en voisi juosta tätäkään vähää.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
torstai 25. syyskuuta 2014
... ja kausi päätökseen (kuinka monta kertaa voi tipahtaa huipulta pohjalle yhdellä kaudella?)
SM-yön mitalisarja 2012 pronssia ja 2013 hopeaa ei saa jatkoa. SM-yön
karsinnallinen finaali juostaan historian ensimmäistä kertaa ilman
minua.
Ihmeellinen on maailma. Yhtenä viikonloppuna juokset SM-kisoissa sijat 4 ja 5, seuraavana et pysty starttaamaan ollenkaan. Nyt on kuitenkin tilanne niin, että koko kauden vaivannut vasen nilkka menee soiroon jokaisella maastossa otetulla askeleella. SM-pitkälle strarttaaminen oli virhe. Vielä suurempi virhe on ollut ylipäätään juosta maastossa jalalla joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. SM-viesti oli ilmeisesti niin kova koettelemus, että nilkan hermotus ei ole toipunut siitä SM-yöhön mennessä. Tilanne on sama kuin keväällä jukolaleirin aikoihin - nilkka ei toimi normaalisti - suunnistus ja maastojuoksu ei onnistu samaan aikaan. Jätän SM-yön väliin ja pistän samalla koko paskan kauden pakettiin. Jos oikein innostun, niin saatan laittaa koko huippusuunnistus (tai mitä se panostus nyt ikinä onkaan ollut) uran pakettiin. Tältä pohjalta on kuitenkin turha jatkaa.
Tykkään harjoitella - on hienoa juosta pitkiä lamppulenkkejä, on hienoa päättää kova treeni tavoiteaikaan juostuun viimeiseen vetoon, on hienoa saavuttaa seuraavalle kaudelle asetettu tavoite.
Entä jos ens kaueksi ei ole tavoitteita? Entä jos ainoana tavoitteena on joskus pystyä juoksemaan pitkää karttalenkkiä kivuitta? Mikä saa miehen silloin lenkille, mistä löytää motivaatio juosta sama työmatka kahdettasadattaseitsemättäkymmenettä kertaa? Pahasti pelkään että vastausta ei ole. Pelkään, etten löydä motivaatiota. Pelkään, etten enää ikinä nauti suunnistamisesta kuten olen tehnyt. Pelkään, että en keksi syytä millä huijata itseni treenaamaan määrätietoisesti kohti ensi kautta.
On helppoa ajatella, että nilkan mahdollisen operoinnin ja kuntouttamisen syyksi riittäisi kompromissiton harjoittelu jatkossa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Kuntouttamismotivaatio löytyy parhaiten jos mielessä on jokin tavoite. Jos tavoitetta ei ole, kuntouttaminen saattaa jäädä puolitiehen tai hermot loppua kesken kaiken. Itse olen tällä kaudella aloittanut harjoittelun puhtaalta pöydältä kaksi kertaa: ensin maaliskuussa ja sitten kesäkuussa. Ensimmäisellä kerralla minua motivoi edessä oleva kilpailukausi ja tietty päivämäärä jolloin voisin taas alkaa totutella juoksuun. Toisella kerralla motivaatiota oli kaivettava syvemmältä ja se löytyikin kunhan oman aikani olin rypenyt henkisessä pahoinvoinnissa ja harjoittelemattomuudessa. Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Kolmas kerta huipulta pohjalle samalla kaudella on kuitenkin niin paha kolaus omassa motivaatiorepertuaarissani, että en voi juuri nyt luvata toipuvani siitä. Kenties avuksi pitää kaivaa ulkoiset motivaatiotekijät tai etsiä motivaatiota jostain muualta. Samat aikaisemmin kokeillut niksit eivät varmasti enää toimi yhtä hyvin, joten heikoilla jäillä ollaan. Edessä on valinta: joko jatkaen menestyksen metsästämistä tai sitten tyydyn hangaround-wannabeen rooliin. Yhtään täysosumaa urallani en ole saavuttanut, joten sikäli motivaatiota vielä riittäisi. En ole kuitenkaan yhtään varma siitä, olenko valmis antamaan periksi omista kiinnostuksen kohteista menestyksen ehdoilla. Menestys ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole se tekijä joka saa minut kerta toisensa jälkeen haastamaan itseni mahdollisimman puhtaaseen suunnistussuoritukseen tai solmimaan lenkkareiden nauhat.
Edessä on joko täysin uuden kiinnostuksen kohteen etsintä tai takin kääntö ja tavoitteiden hakeminen juoksulajien puolelta. Sinäänsä maksimikestävyyspohjainen kestävyysjuoksu ei kiinnosta itseäni yhtä paljon kuin kestävyys- ja kestävyysvoimapohjainen pitkänmatkan suunnistus. Toki tykkään sekä pitkistä treeneistä, että kovista intervalleista. Jos juoksukilometreille tulee rajoitin, niin silloin yhtenä motivaattorivaihtoehtona voisi olla kestävyysjuoksumatkojen tulosten parantaminen. Se kuitenkin edellyyttäisi sopivan tavoitteen löytämistä. Veikkaan, että tavoitteen saavuttaminen vaatisi myös enemmän henkistä motivaatiota. Ja sitä ei juuri tällä hatkellä ole muille jaettavaksi. Jos sinulta löytyy ylimääräistä, niin ole yhteyksissä - katsotaan josko päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja jos et omista ylimääräistä motivaatiota, niin yksi toimiva nilkkakin voisi kelvata. Uskoisin pääseväni sillä jo melko pitkälle. ...Tai sitten menen nilkan leikkaukseen ja kitkuttelen kuntoutusvaiheen yli ja tulen ensi kauden kisoihin ns. väkisin. Kun en muutakaan keksi.
Ens kauel! (tai sit kun siltä tuntuu...)
Ihmeellinen on maailma. Yhtenä viikonloppuna juokset SM-kisoissa sijat 4 ja 5, seuraavana et pysty starttaamaan ollenkaan. Nyt on kuitenkin tilanne niin, että koko kauden vaivannut vasen nilkka menee soiroon jokaisella maastossa otetulla askeleella. SM-pitkälle strarttaaminen oli virhe. Vielä suurempi virhe on ollut ylipäätään juosta maastossa jalalla joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. SM-viesti oli ilmeisesti niin kova koettelemus, että nilkan hermotus ei ole toipunut siitä SM-yöhön mennessä. Tilanne on sama kuin keväällä jukolaleirin aikoihin - nilkka ei toimi normaalisti - suunnistus ja maastojuoksu ei onnistu samaan aikaan. Jätän SM-yön väliin ja pistän samalla koko paskan kauden pakettiin. Jos oikein innostun, niin saatan laittaa koko huippusuunnistus (tai mitä se panostus nyt ikinä onkaan ollut) uran pakettiin. Tältä pohjalta on kuitenkin turha jatkaa.
Tykkään harjoitella - on hienoa juosta pitkiä lamppulenkkejä, on hienoa päättää kova treeni tavoiteaikaan juostuun viimeiseen vetoon, on hienoa saavuttaa seuraavalle kaudelle asetettu tavoite.
Entä jos ens kaueksi ei ole tavoitteita? Entä jos ainoana tavoitteena on joskus pystyä juoksemaan pitkää karttalenkkiä kivuitta? Mikä saa miehen silloin lenkille, mistä löytää motivaatio juosta sama työmatka kahdettasadattaseitsemättäkymmenettä kertaa? Pahasti pelkään että vastausta ei ole. Pelkään, etten löydä motivaatiota. Pelkään, etten enää ikinä nauti suunnistamisesta kuten olen tehnyt. Pelkään, että en keksi syytä millä huijata itseni treenaamaan määrätietoisesti kohti ensi kautta.
On helppoa ajatella, että nilkan mahdollisen operoinnin ja kuntouttamisen syyksi riittäisi kompromissiton harjoittelu jatkossa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Kuntouttamismotivaatio löytyy parhaiten jos mielessä on jokin tavoite. Jos tavoitetta ei ole, kuntouttaminen saattaa jäädä puolitiehen tai hermot loppua kesken kaiken. Itse olen tällä kaudella aloittanut harjoittelun puhtaalta pöydältä kaksi kertaa: ensin maaliskuussa ja sitten kesäkuussa. Ensimmäisellä kerralla minua motivoi edessä oleva kilpailukausi ja tietty päivämäärä jolloin voisin taas alkaa totutella juoksuun. Toisella kerralla motivaatiota oli kaivettava syvemmältä ja se löytyikin kunhan oman aikani olin rypenyt henkisessä pahoinvoinnissa ja harjoittelemattomuudessa. Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Kolmas kerta huipulta pohjalle samalla kaudella on kuitenkin niin paha kolaus omassa motivaatiorepertuaarissani, että en voi juuri nyt luvata toipuvani siitä. Kenties avuksi pitää kaivaa ulkoiset motivaatiotekijät tai etsiä motivaatiota jostain muualta. Samat aikaisemmin kokeillut niksit eivät varmasti enää toimi yhtä hyvin, joten heikoilla jäillä ollaan. Edessä on valinta: joko jatkaen menestyksen metsästämistä tai sitten tyydyn hangaround-wannabeen rooliin. Yhtään täysosumaa urallani en ole saavuttanut, joten sikäli motivaatiota vielä riittäisi. En ole kuitenkaan yhtään varma siitä, olenko valmis antamaan periksi omista kiinnostuksen kohteista menestyksen ehdoilla. Menestys ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole se tekijä joka saa minut kerta toisensa jälkeen haastamaan itseni mahdollisimman puhtaaseen suunnistussuoritukseen tai solmimaan lenkkareiden nauhat.
Edessä on joko täysin uuden kiinnostuksen kohteen etsintä tai takin kääntö ja tavoitteiden hakeminen juoksulajien puolelta. Sinäänsä maksimikestävyyspohjainen kestävyysjuoksu ei kiinnosta itseäni yhtä paljon kuin kestävyys- ja kestävyysvoimapohjainen pitkänmatkan suunnistus. Toki tykkään sekä pitkistä treeneistä, että kovista intervalleista. Jos juoksukilometreille tulee rajoitin, niin silloin yhtenä motivaattorivaihtoehtona voisi olla kestävyysjuoksumatkojen tulosten parantaminen. Se kuitenkin edellyyttäisi sopivan tavoitteen löytämistä. Veikkaan, että tavoitteen saavuttaminen vaatisi myös enemmän henkistä motivaatiota. Ja sitä ei juuri tällä hatkellä ole muille jaettavaksi. Jos sinulta löytyy ylimääräistä, niin ole yhteyksissä - katsotaan josko päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja jos et omista ylimääräistä motivaatiota, niin yksi toimiva nilkkakin voisi kelvata. Uskoisin pääseväni sillä jo melko pitkälle. ...Tai sitten menen nilkan leikkaukseen ja kitkuttelen kuntoutusvaiheen yli ja tulen ensi kauden kisoihin ns. väkisin. Kun en muutakaan keksi.
Ens kauel! (tai sit kun siltä tuntuu...)
maanantai 22. syyskuuta 2014
Kilpailukausi käyntiin
Toukokuun kilpailuun valmistavaa kautta seuraa syyskuun kilpailukausi - ainakin meikäläisellä tänä vuonna.
SM-pitkällä en ollut ehkä vielä täysin palautunut kahden viikon intervalliblokista, mutta suurin selittävä tekijä on kuitenkin kompromissien täyteinen harjoitusvuosi - ja se, että SM-pitkän finaali oli ajallisesti vuoden toiseksi pisin juoksu. Pisimmässä juoksussa tuli hiusmurtuma pikkuvarpaan tyveen ja sitten Muuratsalon finaalissa satutin ranteen. Kipsihän siihen laitettiin, mutta onneksi sain sen pois just sopivasti ennen SM-sprinttiä ja viestiä. Sprintissä kipsi vielä kulkee haittaamatta mukana, mutta maaston puolella levykompassia on aika vaikea käännellä oikeaan asentoon ilman vasenta kättä.
Viime viikonloppuna juostuun SM-sprinttiin oli lähdettävä vailla suurta sprinttikisarutiinia. Parien AM-sprinttien lisäksi pystyin tekemään onneksi aika monta sprinttitreeniä ja olihan tuosta edellisessä postauksessa kuvatusta intervalliblokista varmasti jotain hyötyä fysiikkapuolelle. Nopeusvoimaominaisuuksille tai terävyydelle olisi ollut vielä käyttöä. Virhettä laskeskelin tulleen 35 sekunttia ja 11 rastiväliltä olisi noita sekuntteja ollut otettavissa pois. Ylipitkässä sprintissä virheitä tuli muille kuitenkin vielä enemmän kuin minulle, joten palkintona oli SM-kisojen nelossija (ulkomaalaiset mukaan laskettuna sija 7.). Vammojen jälkeen tuota voi pitää hyvänä tuloksena, mutta toisaalta kun miettii suoritusta millä se tuli ja sitä että kultaankin jäi vain 13 sekuntia, niin ei siihen tyytyväinen voi olla. Toisaalta jos vaikka olisikin tullut voitto, niin olisin saattanut ripustaa inovit naulaan. Nyt jäi ehkä sitä nälkää ensi kautta varten. Edellyttäen kuitenkin, että paikat kestää.
Karsinta: tulokset, rankipisteet
Finaali: tulokset, väliajat finaali + karsinta, rankipisteet
(olen oppinut aloittamaan kovaa!)
Sunnuntaina juostiin SM-viesti Pukkilassa. Itse olin panostanut enemmän sprinttivalmistautumiseen, mutta joukkueen kolmen ensimmäisen osuuden kaverit olivat suosiolla jättäneet korttelikikkailut muille ja hoitivatkin itselle kerrassaan mukavan lähtöpaikan ankkuriosuudelle. Valitettavasti en ihan pystynyt venymään siihen mitä olisi vaadittu palkintosijalle tai edes neloseksi (olisi ollut paras sijoitus sm-viestissä). Kahden ja puolen minuutin virhesaldon, Saaren ja Gueorgioun mentyä menojaan, jälkeen päästiin kuitenkin pokkaamaan plaketit vitossijan merkiksi. Balsamia haavoihin huonosti menneiden suurviestien jälkeen!
Tulokset
Omassa gps-reitissä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Sen sijaan Nixun aloitusosuuden legendaarinen karkaaminen heti ykkösvälillä kannattaa käydä ihailemassa täältä.
SM-pitkällä en ollut ehkä vielä täysin palautunut kahden viikon intervalliblokista, mutta suurin selittävä tekijä on kuitenkin kompromissien täyteinen harjoitusvuosi - ja se, että SM-pitkän finaali oli ajallisesti vuoden toiseksi pisin juoksu. Pisimmässä juoksussa tuli hiusmurtuma pikkuvarpaan tyveen ja sitten Muuratsalon finaalissa satutin ranteen. Kipsihän siihen laitettiin, mutta onneksi sain sen pois just sopivasti ennen SM-sprinttiä ja viestiä. Sprintissä kipsi vielä kulkee haittaamatta mukana, mutta maaston puolella levykompassia on aika vaikea käännellä oikeaan asentoon ilman vasenta kättä.
niksipirkka: rastimääritekotelon saat kätevästi teippaamalla määritteet kiinni kipsiin. Myös emitin voi teipata kipsin kämmenosaan. Kipsi myös suojaa naarmuilta perinteistä määritekoteloa paremmin.
Viime viikonloppuna juostuun SM-sprinttiin oli lähdettävä vailla suurta sprinttikisarutiinia. Parien AM-sprinttien lisäksi pystyin tekemään onneksi aika monta sprinttitreeniä ja olihan tuosta edellisessä postauksessa kuvatusta intervalliblokista varmasti jotain hyötyä fysiikkapuolelle. Nopeusvoimaominaisuuksille tai terävyydelle olisi ollut vielä käyttöä. Virhettä laskeskelin tulleen 35 sekunttia ja 11 rastiväliltä olisi noita sekuntteja ollut otettavissa pois. Ylipitkässä sprintissä virheitä tuli muille kuitenkin vielä enemmän kuin minulle, joten palkintona oli SM-kisojen nelossija (ulkomaalaiset mukaan laskettuna sija 7.). Vammojen jälkeen tuota voi pitää hyvänä tuloksena, mutta toisaalta kun miettii suoritusta millä se tuli ja sitä että kultaankin jäi vain 13 sekuntia, niin ei siihen tyytyväinen voi olla. Toisaalta jos vaikka olisikin tullut voitto, niin olisin saattanut ripustaa inovit naulaan. Nyt jäi ehkä sitä nälkää ensi kautta varten. Edellyttäen kuitenkin, että paikat kestää.
Karsinta: tulokset, rankipisteet
Finaali: tulokset, väliajat finaali + karsinta, rankipisteet
(olen oppinut aloittamaan kovaa!)
kuva: hirppa.kuvat.fi
Sunnuntaina juostiin SM-viesti Pukkilassa. Itse olin panostanut enemmän sprinttivalmistautumiseen, mutta joukkueen kolmen ensimmäisen osuuden kaverit olivat suosiolla jättäneet korttelikikkailut muille ja hoitivatkin itselle kerrassaan mukavan lähtöpaikan ankkuriosuudelle. Valitettavasti en ihan pystynyt venymään siihen mitä olisi vaadittu palkintosijalle tai edes neloseksi (olisi ollut paras sijoitus sm-viestissä). Kahden ja puolen minuutin virhesaldon, Saaren ja Gueorgioun mentyä menojaan, jälkeen päästiin kuitenkin pokkaamaan plaketit vitossijan merkiksi. Balsamia haavoihin huonosti menneiden suurviestien jälkeen!
Tulokset
Omassa gps-reitissä ei ole mitään kovin ihmeellistä. Sen sijaan Nixun aloitusosuuden legendaarinen karkaaminen heti ykkösvälillä kannattaa käydä ihailemassa täältä.
SM-viestin parhaat keltamustat. Axu oli koutsaamassa fudisjunnuja Espoossa
Siitä on hyvä jatkaa kohti SM-yötä ja LounasPolkua!
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Albergan atleettisin
Kesäkuussa lupasin, etten bloggaa ennen syksyä. Kalenteri kertoo syyskuun alkavan kolmen tunnin päästä, joten pieni varaslähtö sallittakoon lähes kolmen kuukauden radiohiljaisuuden jälkeen. Koska kesä-, heinä- ja elokuun tekemisiä on tässä vaiheessa turha avata kovin tarkasti, niin tiivistetään mennyt kesä seuraaviin palluroihin:
Alan taas tuntemaan itseni atleettiseksi. Koskaan edes syksyllä kauden päätyttyä en ole harjoitellut yhtä huonosti tai elänyt yhtä epäatleettisesti kuin nyt kesäkuussa, joten on tässä työnsarkaa riittänyt. Ja riittää edelleen. Mutta suunta on oikea ja se tuntuukin siltä. Treenaaminen on taas kivaa ja se on tärkeintä. Suurin syy siihen on tietysti se, että pystyn juoksemaan jo aika normaalisti. Mitä nyt oikeassa jalassa on joku hiusmurtuma pikkuvarpaan tyvessä. Paranee kuulemma itsestään ja juosta on saanut kivun sallimissa rajoissa. Huomattavasti mukavampi vaiva siis kuin alkukauden telaluun murtuma toisessa jalassa. Kesäkuun huonosta perusharjoittelusta ja sen jälkeisistä rajoitetuista juoksukilometreistä johtuen olen toteuttanut parin viime viikon aikana aika radikaalia harjoitusohjelmaa teemalla 'fiilistelijästä atleetiksi' tai 'ihmiskoe ensi kautta varten'. Vedin ns. Wingstedin kahden viikon intervalliblokin tavoitteena nostaa kovavauhtisen juoksun taloudellisuutta ja hapenottoa.
Näin sen tein:
su-ma: lepo
ti: suunnistusvedot 4*7min
ke: soutuvedot 4*4min, sprinttivedot 5*4-5min
to: mäkivedot 5*3,5min
pe: lepo
la: 4*1500m radalla
su: Kaakon avoin am-sprintti 18min. ip: sprinttivedot 4*4min
ma: lepo
ti: suunnistusvedot 4*8min
ke: soutuvedot 4*4min, mäkivedot 5*3,5min
to: lepo
pe: sprinttivedot 3*6min
la: Leppävaarajuoksu 10km/33min, 5*1000m radalla
su: kevyttä palauttavaa vaeltelua 2h
Nyt sitten nostetaan jalat seinälle ja odotellaan mitä tapahtuu. Vaihtoehtoja on muutama: a) palaudun SM-pitkään mennessä ja kulku on hyvää, b) palaudun, mutta en jaksa juosta maastossa, c) en palaudu, d) tulen kipeäksi. Eilen Leppävaarajuoksussa meno oli vielä sen verran helpon tuntuista, että tuskin tässä mitään Kiinaan asti ulottuvaa monttua on tullut kaivettua. Viikon keventelyn pitäisi auttaa, mutta en osaa yhtään arvioida mille päivälle sattuu paras juoksufiilis. Ja heikompaa kulkua on ehkä luvassa vain jos tulen kipeäksi. Mihin voi tällaisen setin jälkeen olla suuret mahdollisuudet. Mutta jos SM-pitkä jää sivuun, niin ei se oma maailma siihen kaadu. Tämän kauden kalenterista ympäröidyt kisat on jo juostu ja ensi kaudella tulee uusia kisoja. Kiva olisi kuitenkin taas päästä kisailemaan. Erityisen siistiä on ollut huomata miten kunto on parantunut lähes jokaisessa treenissä. Eli voi se heikompikuntoisena treenaaminenkin olla kivaa! Varsinkin jos sen pystyy tekemään juosten.
- kesäkuu: ylimenokausi, uusi painoennätys
- heinäkuu: kesäloma, pyöräilyä, juoksuaskelia ja Zermatt
- elokuu: enemmän juoksua, intervalliblokki, atleettisuuden hakemista
Bongaa rasti
Alan taas tuntemaan itseni atleettiseksi. Koskaan edes syksyllä kauden päätyttyä en ole harjoitellut yhtä huonosti tai elänyt yhtä epäatleettisesti kuin nyt kesäkuussa, joten on tässä työnsarkaa riittänyt. Ja riittää edelleen. Mutta suunta on oikea ja se tuntuukin siltä. Treenaaminen on taas kivaa ja se on tärkeintä. Suurin syy siihen on tietysti se, että pystyn juoksemaan jo aika normaalisti. Mitä nyt oikeassa jalassa on joku hiusmurtuma pikkuvarpaan tyvessä. Paranee kuulemma itsestään ja juosta on saanut kivun sallimissa rajoissa. Huomattavasti mukavampi vaiva siis kuin alkukauden telaluun murtuma toisessa jalassa. Kesäkuun huonosta perusharjoittelusta ja sen jälkeisistä rajoitetuista juoksukilometreistä johtuen olen toteuttanut parin viime viikon aikana aika radikaalia harjoitusohjelmaa teemalla 'fiilistelijästä atleetiksi' tai 'ihmiskoe ensi kautta varten'. Vedin ns. Wingstedin kahden viikon intervalliblokin tavoitteena nostaa kovavauhtisen juoksun taloudellisuutta ja hapenottoa.
Näin sen tein:
su-ma: lepo
ti: suunnistusvedot 4*7min
ke: soutuvedot 4*4min, sprinttivedot 5*4-5min
to: mäkivedot 5*3,5min
pe: lepo
la: 4*1500m radalla
su: Kaakon avoin am-sprintti 18min. ip: sprinttivedot 4*4min
ma: lepo
ti: suunnistusvedot 4*8min
ke: soutuvedot 4*4min, mäkivedot 5*3,5min
to: lepo
pe: sprinttivedot 3*6min
la: Leppävaarajuoksu 10km/33min, 5*1000m radalla
su: kevyttä palauttavaa vaeltelua 2h
Nyt sitten nostetaan jalat seinälle ja odotellaan mitä tapahtuu. Vaihtoehtoja on muutama: a) palaudun SM-pitkään mennessä ja kulku on hyvää, b) palaudun, mutta en jaksa juosta maastossa, c) en palaudu, d) tulen kipeäksi. Eilen Leppävaarajuoksussa meno oli vielä sen verran helpon tuntuista, että tuskin tässä mitään Kiinaan asti ulottuvaa monttua on tullut kaivettua. Viikon keventelyn pitäisi auttaa, mutta en osaa yhtään arvioida mille päivälle sattuu paras juoksufiilis. Ja heikompaa kulkua on ehkä luvassa vain jos tulen kipeäksi. Mihin voi tällaisen setin jälkeen olla suuret mahdollisuudet. Mutta jos SM-pitkä jää sivuun, niin ei se oma maailma siihen kaadu. Tämän kauden kalenterista ympäröidyt kisat on jo juostu ja ensi kaudella tulee uusia kisoja. Kiva olisi kuitenkin taas päästä kisailemaan. Erityisen siistiä on ollut huomata miten kunto on parantunut lähes jokaisessa treenissä. Eli voi se heikompikuntoisena treenaaminenkin olla kivaa! Varsinkin jos sen pystyy tekemään juosten.
Leppävaarajuoksussa 5km kohdilla yläkerran naapuri oli vielä mukana kyydissä, mutta maaliin saavuin silti Leppävaaran nopeimpana. Palkinnoksi kuukausikortti kuntosalille ja toinen osteopaatille. Toivottavasti kummallekaan ei tule kovaa käyttöä.
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Alkukesän vuoristorata
Kerrotaan se nyt heti tähän alkuun, niin kiireisten ei tarvitse lukea tekstiä
pidemmälle: murtumajalan nilkka on kipeä, suunnistus ei suju ja Jukola jää
väliin. Otan
taukoa oikeasta harjoittelusta ja kilpailen seuraavan kerran syksyllä - jos
silloinkaan.
Tämä vuosi on ollut suunnistuksellista vuoristorataa. Vuoden alussa asenne ja tekeminen olivat kenties parempaa kuin koskaan aikaisemmin. Harjoitusfilosofia ja päivittäinen tekeminen oli tarkasti mietittyä tammikuun lopulle asti. Sen jälkeen nilkka soiroon ja epätoivoista yritystä kuntouttaa se ennen etelän leiri- ja näyttökisareissua. Leirillä fiilis kuitenkin nousi jalan huonosta tilasta poiketen ja kotiin tullessa oli taas motivaatiota puskea korvaavia treenejä. Pari kuukautta niitä tehtyä oli hienoa palata kilpa-areenoille ja intoa riitti haastaa itsensä puhtaisiin suorituksiin. SM-keskimatkalla vuoristoradan vaunut kääntyivät taas laskuun, vaikka fyysisesti tekeminen olikin vielä lupauksia herättävää. Sen jälkeen murtumajalan nilkka on kuitenkin kipuillut enemmän ja enemmän ja samalla suunnistussuoritukset ovat muuttuneet heikommiksi ja heikommiksi. Ei kulkua, ei keskittymistä, eikä edes intoa. Tässä vaiheessa alamäkeä hyppään pois kyydistä. Koitan taas saada nilkkaa kuntoon ja nauttia suunnistuksesta, tai edes juoksusta. Väkisin ei ainakaan kannata yrittää.
Seuraavaan kerran ajattelin viritellä numerolappua rintaan kun olen saanut nilkan kuntoon. Koska se tapahtuu, sitä en tiedä. Yhden asia olen kuitenkin tässä viimeisen kuukauden aikana oppinut: jos on jotain pientä vammaa ja ei itsekään ole varma pystyykö sillä juoksemaan kisavauhtia, niin parasta on pysyä pois kisapaikoilta. Nyt olen tehnyt sen virheen, että olen innoissani palannut parin kuukauden tauon jäljiltä kisoihin. Samaan aikaan nilkka on muuttunut kipeämmäksi enkä ole ollut itsekään varma pystynkö juoksemaan sillä enää seuraavana päivänä. Jos joku paikka ei ole kunnossa, tavoitteellinen urheilija pyörittää koko ajan päässään myllyä siitä mitä voi ja mitä kannattaa tehdä. Suunnitelmat muuttuvat päivittäin ja koko ajan katse / motivaation kohde siirtyy eteenpäin. Tiomila, SM-keskari, Jukola, jne. Samaan aikaan kun tuota ajatusmyllyä pyörittää päässään, tulee joka puolella vastaan tuttuja jotka kyselevät jalan sen hetkistä kuntoa. Mikäs siihen olisi vastatessa, jos vastaus olisi että "jalassa ei ole mitään tuntemuksia ja kuntokin on rautaa". Mutta jos itsekään et ole vakuuttunut jalan terveystilanteesta, voi olla vaikea valehdella päin silmiä ja uskotella samalla itselleen että hyvä kisa tästä tulee. Itseään pystyy huijaamaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta yltiöpositiivinen ei saa olla jos haluaa toimia oikein. Jos yrittää saada itsensä uskomaan tai edes unohtamaan mahdolliset kisaan vaikuttavat fyysiset rajoitetekijät, ei tilannetta helpota se, että viiden minuutin välein pitää jollekin selitellä omaa fyysistä virettään ja palata epävarmuuden maailmaan. Eilenkin vielä Suunto-Gameksen 13,5km kisan lähtöpaikalla noin puoli minsaa ennen starttiani joku tuntematon lähtötoimitsija kysyi "onko jalkasi jo kunnossa?". Vartin verkkojen aikana olin unohtanut kisakeskuksen kyselyt ja saanut hyvän fiiliksen päälle, mutta en ollut vielä kyllin vahva päästämään tuota kysymystä ohi korvieni. Varmasti hyvää tarkoittanut kysymys jätti starttihetkellä päällimmäiseksi epävarmuuden. Kun jalkaan sattui muutenkin alusta lähtien, ei suunnistusnautinnosta ollut tietoakaan. Negatiivinen asenne = huono suoritus. Hyvä rata, kartta ja maasto eivät auttaneet. Ei ollut mukavaa. Keskeytin. Päätin lopettaa: itseni huijaamisen, kisoissa käymisen, kevätkauden.
Jukola jää väliin. Jalka ei kestä juosta. Kipeällä jalallani ja keskittymällä ainoastaan siihen kisan aikana olisin liian iso riski koko joukkueelle. Enkä halua juosta Jukolassa. En halua juosta missään, ennen kuin nilkkaan ei satu ja nautin taas suunnistuksesta. Lynxin ykkösjoukkue saattaa kärsiä aavistuksen fyysisesti poisjäämisestäni, mutta henkisesti se vahvistuu. Ja te ketkä ette joukkueeseen kuulu, voisitteko tehdä palveluksen kavereilleni ja nostaa ennen viestiä esille mieluummin heidän vahvuuksiaan kuin mahdollisia kipupisteitään. Ruokkikaa itseluottamusta eikä epävarmuutta.
Palaan areenoille syksyllä, jos saan jalan kuntoon ja löydän motivaation. Siihen asti en vastaa tiedusteluihin nilkan olotilasta, en pidä harjoituspäiväkirjaa enkä kirjoita blogiin. Mukavaa kesää!
Tämä vuosi on ollut suunnistuksellista vuoristorataa. Vuoden alussa asenne ja tekeminen olivat kenties parempaa kuin koskaan aikaisemmin. Harjoitusfilosofia ja päivittäinen tekeminen oli tarkasti mietittyä tammikuun lopulle asti. Sen jälkeen nilkka soiroon ja epätoivoista yritystä kuntouttaa se ennen etelän leiri- ja näyttökisareissua. Leirillä fiilis kuitenkin nousi jalan huonosta tilasta poiketen ja kotiin tullessa oli taas motivaatiota puskea korvaavia treenejä. Pari kuukautta niitä tehtyä oli hienoa palata kilpa-areenoille ja intoa riitti haastaa itsensä puhtaisiin suorituksiin. SM-keskimatkalla vuoristoradan vaunut kääntyivät taas laskuun, vaikka fyysisesti tekeminen olikin vielä lupauksia herättävää. Sen jälkeen murtumajalan nilkka on kuitenkin kipuillut enemmän ja enemmän ja samalla suunnistussuoritukset ovat muuttuneet heikommiksi ja heikommiksi. Ei kulkua, ei keskittymistä, eikä edes intoa. Tässä vaiheessa alamäkeä hyppään pois kyydistä. Koitan taas saada nilkkaa kuntoon ja nauttia suunnistuksesta, tai edes juoksusta. Väkisin ei ainakaan kannata yrittää.
Seuraavaan kerran ajattelin viritellä numerolappua rintaan kun olen saanut nilkan kuntoon. Koska se tapahtuu, sitä en tiedä. Yhden asia olen kuitenkin tässä viimeisen kuukauden aikana oppinut: jos on jotain pientä vammaa ja ei itsekään ole varma pystyykö sillä juoksemaan kisavauhtia, niin parasta on pysyä pois kisapaikoilta. Nyt olen tehnyt sen virheen, että olen innoissani palannut parin kuukauden tauon jäljiltä kisoihin. Samaan aikaan nilkka on muuttunut kipeämmäksi enkä ole ollut itsekään varma pystynkö juoksemaan sillä enää seuraavana päivänä. Jos joku paikka ei ole kunnossa, tavoitteellinen urheilija pyörittää koko ajan päässään myllyä siitä mitä voi ja mitä kannattaa tehdä. Suunnitelmat muuttuvat päivittäin ja koko ajan katse / motivaation kohde siirtyy eteenpäin. Tiomila, SM-keskari, Jukola, jne. Samaan aikaan kun tuota ajatusmyllyä pyörittää päässään, tulee joka puolella vastaan tuttuja jotka kyselevät jalan sen hetkistä kuntoa. Mikäs siihen olisi vastatessa, jos vastaus olisi että "jalassa ei ole mitään tuntemuksia ja kuntokin on rautaa". Mutta jos itsekään et ole vakuuttunut jalan terveystilanteesta, voi olla vaikea valehdella päin silmiä ja uskotella samalla itselleen että hyvä kisa tästä tulee. Itseään pystyy huijaamaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta yltiöpositiivinen ei saa olla jos haluaa toimia oikein. Jos yrittää saada itsensä uskomaan tai edes unohtamaan mahdolliset kisaan vaikuttavat fyysiset rajoitetekijät, ei tilannetta helpota se, että viiden minuutin välein pitää jollekin selitellä omaa fyysistä virettään ja palata epävarmuuden maailmaan. Eilenkin vielä Suunto-Gameksen 13,5km kisan lähtöpaikalla noin puoli minsaa ennen starttiani joku tuntematon lähtötoimitsija kysyi "onko jalkasi jo kunnossa?". Vartin verkkojen aikana olin unohtanut kisakeskuksen kyselyt ja saanut hyvän fiiliksen päälle, mutta en ollut vielä kyllin vahva päästämään tuota kysymystä ohi korvieni. Varmasti hyvää tarkoittanut kysymys jätti starttihetkellä päällimmäiseksi epävarmuuden. Kun jalkaan sattui muutenkin alusta lähtien, ei suunnistusnautinnosta ollut tietoakaan. Negatiivinen asenne = huono suoritus. Hyvä rata, kartta ja maasto eivät auttaneet. Ei ollut mukavaa. Keskeytin. Päätin lopettaa: itseni huijaamisen, kisoissa käymisen, kevätkauden.
Jukola jää väliin. Jalka ei kestä juosta. Kipeällä jalallani ja keskittymällä ainoastaan siihen kisan aikana olisin liian iso riski koko joukkueelle. Enkä halua juosta Jukolassa. En halua juosta missään, ennen kuin nilkkaan ei satu ja nautin taas suunnistuksesta. Lynxin ykkösjoukkue saattaa kärsiä aavistuksen fyysisesti poisjäämisestäni, mutta henkisesti se vahvistuu. Ja te ketkä ette joukkueeseen kuulu, voisitteko tehdä palveluksen kavereilleni ja nostaa ennen viestiä esille mieluummin heidän vahvuuksiaan kuin mahdollisia kipupisteitään. Ruokkikaa itseluottamusta eikä epävarmuutta.
Palaan areenoille syksyllä, jos saan jalan kuntoon ja löydän motivaation. Siihen asti en vastaa tiedusteluihin nilkan olotilasta, en pidä harjoituspäiväkirjaa enkä kirjoita blogiin. Mukavaa kesää!
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Nilkka soirossa - katso kuvat!
Heti alkuun pahoittelut jos tekstissä on kirotusvihreitä, tabletilla autossa bloggaaminen on mulle uutta ja hankalaa. Nyt lienee kuitenkin korkea aika summata kisakauden kännistymistä. Edellisen tekstin jälkeen olen avannut kisakauden Tiomilassa, juossut yhdet kansalliset, sm-keskarin, huippuliigan ja ollut jukolaleirillä. Mitään isoa jutun aihetta ei ole ollut, mutta nyt kynnys ylittyy.
Tänään jätin esijukolan henk.koht kisan kesken. Nilkka ei ollut hyvä ja kun lähes joka askeleella keskittyminen oli enemmän jalan sopivassa asennossa kuin suunnistamisessa, niin eihän siitä mitään tule. Murtuneessa jalassa on ollut tuntemuksia, ja se on lähinnä tuntunut roikkuvan mukana. Teipeillä&nilkkatuella tukea on saanut riittävästi maastossa juoksua varten, mutta silti se on tuntunut heikolta. Sm-keskarin(22) ja huippuliigan(25) kohtuulliset tulokset ovat olleet lähinnä sopivan peesin ansiota - ei ole ollut tarve kuin keskittyä maastossa etenemiseen ja joku muu on hoitanut suunnistusouolen. Tänään ei tullut peesiapua. Lisäksi leirin rasituksesta ja viikon juoksukilsoista johtuen lihaksisto oli muutenkin kovilla. Joka tapauksessa kannatti tulla kesken pois. Ja varmaan kannattaisi ottaa tähän väliin pari viikkoalähes juoksutonta samalla keskittyen nilkan vahvistamiseen. Tyhmintä lienee totuttaa jalka juoksemaan väärässä asennossa ja väsyneenä. Ainakin suunto-gamekseen asti otan kevyemmin ja Jukolan jälkeen tavoitteenapitää olla nilkan kuntoutus.
Keskimatkan MM-katsastukset juostiin tänään ja huomenna olis pitkän vuoro. Se oli kauteen lähdettäessä yksi mun päätavoitteista. Ne päätin skippaa jo hyvissä ajoin. Nyt skippaan myös perjantaisen sprinttinäyttökissn Tampereella ja samalla seuraava merkityksellinen henk.koht kisa juostaan vasta syksyllä. Siihen on vielä aikaa kuntoutella jalkaa. Ja telakalta lähes suoraan kisoihin tullesssni kunto oli yllättävän hyvä, joten hyvillä korvaavillakin tiedän tarvittaessa pääseväni kuntoon. Soutulaitetaustoilla Martin Regbornkin nappasi tänään sprintin hopeeta lahden toisella puolen. Ja nyt pääsee korvailemaan enemmän ulkona!
Jutun otsikosta poiketen tässä jutussa ei ollut yhtään kuvaa ja se olikin tarkoitus. Ajattelin testata saanko iltapäivälehtityyppisellä myyvällä otsikolla yhtään enemmän klikkauksia kuin normaalisti. Pahoittelut epäasiallisesta otsikoinnista ja nuivasta jutusta.
Jutun otsikosta poiketen tässä jutussa ei ollut yhtään kuvaa ja se olikin tarkoitus. Ajattelin testata saanko iltapäivälehtityyppisellä myyvällä otsikolla yhtään enemmän klikkauksia kuin normaalisti. Pahoittelut epäasiallisesta otsikoinnista ja nuivasta jutusta.
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Ensiaskeleet
Aloitetaan tuoreimmasta päästä: Tänään olin ensimmäistä kertaa juoksemassa telaluun murtumisen jälkeen. Oli hienoa päästä kastamaan nastarit märän avosuon turpeeseen ilta-auringossa. 45 minuuttia olin, vuorotellen 5 minsaa juoksua ja saman verran reipasta kävelyä. Joku omasta mielestään nokkela kaverihan voisi kutsua tätä kahden juoksutreenin päiväksi, koska aamupäivän ohjelmassa oli vesijuoksua. Ensimmäinen oikea kahden juoksutreenin päivä saattaa olla vielä muutaman viikon päästä, mutta tällä hetkellä tavoitteena on päästä SM-keskimatkaan mennessä finaalipaikkaan oikeuttavaan tikkiin ja siitä kesäksi edelleen sellaiseen kuntoon, ettei jalkaa tarvitsisi varoa harjoittelussa.
Oikeastaan tarkoitus oli päivittää blogia jo hieman aikaisemmin Lapin keväthangilta, mutta puolentoista viikon lomalla riitti taas sen verran tekemistä että päivittäminen jäi kotipuoleen ja siitäkin se venyi vielä muutamalla päivällä. Oli ensimmäinen kerta viiteen vuoteen kun pääsiäinen tuli vietettyä nuoruusvuosien tapaan Ylläksellä. Normaalistihan pääsiäisen aikoihin pitää olla Suomessa avaamassa kisakautta tai jossain muualla etsimässä sulaa avokalliota nastareiden alle. Ja onhan noi Lapin keväiset hanget sen verran mukavia, että mielellään siellä tuuppaa pitkää latua. Harmillisesti kisakausi vaan tuppaa alkamaan aikaisin ja vielä tärkeillä kisoilla, joten huippusuunnistajalle keväthanget ovat usein vain haave tulevaisuudessa tai muisto menneestä.
Tänä talvena tuli laskettua hiihtokilsat yhteen ja saldoksi tuli 1741km, joista arviolta 1650km on suksittu Ylläksen latuverkostolla. Etelässä kävin ehkä neljä kertaa Leppävaaran ja kerran Oittaan lumetetuilla laduilla. Loput tuli Ylläksellä, 35 hiihtopäivän aikana. Varmasti oma ennätys, ei kokonaiskilsoissa mutta Ylläksen kilsoissa ja päivissä. Viimeisen kymmenen päivän setin aikana pienen pieneksi tavoitteeksi muodostui hiihtää koko Ylläksen 330km pituinen latuverkosto tänä talvena läpi. Parilla lenkillä suunnittelin reittiä vähän sillä silmällä, että saisin uuden pätkän. Aika helposti kaikki latuosuudet tuli kuitenkin kasaan. Siinä varmasti auttoi se, että maalis-huhtikuussa tuli hiidettyä Ylläksen laduilla 15 päivänä. Ennen hiihtolomia pidetään auki käytännössä vain 1-hoitoluokan ladut, joiden kokonaispituus on reilu 130 kilometriä. Suuri osa laduista avataan ensi kerran vasta helmikuun puolivälissä ja koska usein olen ollut pohjoisessa itsenäisyyspäiväviikolla tai joulun-uudenvuoden aikaan, on näiden 2- ja 3-hoitoluokan latujen hiihtely jäänyt vähemmälle. Samasta syystä 1-luokan ladut ovat jo käyneet aika tutuiksi. Ei siis ihme, että mieli tekee välillä vieraammillekin laduille.
Yllä olevasta kartasta voinkin sitten tulevina talvina katsella mitkä ladut ovat jääneet vähemmille suksimisille. Samalla siitä näkee näppärästi kaikki latuosuudet (joita voi myös katsella paremmalla kartalla ja latukoneiden reaaliaikaisella seurannalla täältä: http://www.tamtron.net/yllas_new/). Täytyy vielä sanoa, että yo. kartan laatiminen kävi tosi helposti Strava Multiple Ride Mapping Toolin avulla edellyttäen, että on rekisteröitynyt Stravaan ja lenkit on tallentanut gps-laitteella. Täytyykin seuraavaksi pyöräyttää samanlainen kartta kotikontujen lenkkireiteistä. Vaikka tiedänkin keltaista väriä tulevan eniten Turuntien reunaan välille Leppävaara-Töölö.
Oikeastaan tarkoitus oli päivittää blogia jo hieman aikaisemmin Lapin keväthangilta, mutta puolentoista viikon lomalla riitti taas sen verran tekemistä että päivittäminen jäi kotipuoleen ja siitäkin se venyi vielä muutamalla päivällä. Oli ensimmäinen kerta viiteen vuoteen kun pääsiäinen tuli vietettyä nuoruusvuosien tapaan Ylläksellä. Normaalistihan pääsiäisen aikoihin pitää olla Suomessa avaamassa kisakautta tai jossain muualla etsimässä sulaa avokalliota nastareiden alle. Ja onhan noi Lapin keväiset hanget sen verran mukavia, että mielellään siellä tuuppaa pitkää latua. Harmillisesti kisakausi vaan tuppaa alkamaan aikaisin ja vielä tärkeillä kisoilla, joten huippusuunnistajalle keväthanget ovat usein vain haave tulevaisuudessa tai muisto menneestä.
Tänä talvena tuli laskettua hiihtokilsat yhteen ja saldoksi tuli 1741km, joista arviolta 1650km on suksittu Ylläksen latuverkostolla. Etelässä kävin ehkä neljä kertaa Leppävaaran ja kerran Oittaan lumetetuilla laduilla. Loput tuli Ylläksellä, 35 hiihtopäivän aikana. Varmasti oma ennätys, ei kokonaiskilsoissa mutta Ylläksen kilsoissa ja päivissä. Viimeisen kymmenen päivän setin aikana pienen pieneksi tavoitteeksi muodostui hiihtää koko Ylläksen 330km pituinen latuverkosto tänä talvena läpi. Parilla lenkillä suunnittelin reittiä vähän sillä silmällä, että saisin uuden pätkän. Aika helposti kaikki latuosuudet tuli kuitenkin kasaan. Siinä varmasti auttoi se, että maalis-huhtikuussa tuli hiidettyä Ylläksen laduilla 15 päivänä. Ennen hiihtolomia pidetään auki käytännössä vain 1-hoitoluokan ladut, joiden kokonaispituus on reilu 130 kilometriä. Suuri osa laduista avataan ensi kerran vasta helmikuun puolivälissä ja koska usein olen ollut pohjoisessa itsenäisyyspäiväviikolla tai joulun-uudenvuoden aikaan, on näiden 2- ja 3-hoitoluokan latujen hiihtely jäänyt vähemmälle. Samasta syystä 1-luokan ladut ovat jo käyneet aika tutuiksi. Ei siis ihme, että mieli tekee välillä vieraammillekin laduille.
Talven hiihtoreittien heatmap Ylläkseltä
Yllä olevasta kartasta voinkin sitten tulevina talvina katsella mitkä ladut ovat jääneet vähemmille suksimisille. Samalla siitä näkee näppärästi kaikki latuosuudet (joita voi myös katsella paremmalla kartalla ja latukoneiden reaaliaikaisella seurannalla täältä: http://www.tamtron.net/yllas_new/). Täytyy vielä sanoa, että yo. kartan laatiminen kävi tosi helposti Strava Multiple Ride Mapping Toolin avulla edellyttäen, että on rekisteröitynyt Stravaan ja lenkit on tallentanut gps-laitteella. Täytyykin seuraavaksi pyöräyttää samanlainen kartta kotikontujen lenkkireiteistä. Vaikka tiedänkin keltaista väriä tulevan eniten Turuntien reunaan välille Leppävaara-Töölö.
torstai 3. huhtikuuta 2014
Yksi päivä elämästä juoksuinvaliidina
Edellisistä juoksuaskelista on nyt aikaa tasan kuukausi. Merkkipäivän kunniaksi tempaisin kahden kovan korvaavan setin ja päivitin blogin.
Tuossa yksi päivä aloin pohtia millaista se loukkaantuneen urheilijan elämä oikeastaan on. Kuulen usein mielenkiintoisia juttuja siitä mitä telakalla olevat urheilijat tekevät tai eivät tee. Joidenkin mielestä loukkaantuneet urheilijat eivät tee tai ajattele mitään muuta kuin miten toteuttaa korvaavaa harjoitusohjelmaa mahdollisimman hyvin ja miten kuntouttaa itsensä takaisin juoksulaitumille. Toiset taas tuumivat, että välillä olisi hyvä ottaa vähän rennommin eikä miettiä treenejä juuri ollenkaan. Tuosta pohdinnasta keksin, että seuraava tekstini kertoo varsin tarkasti sen mitä olen tehnyt yhden korvaavan päivän aikana.
Klo 7.40
Herätyskello soi. Jos koira ei ole saanut edellisinä päivinä riittävästi liikuntaa ja siten uni ei ole maistunut, herään sen tepsutteluun ennen kellonsoittoa. Oli herääminen millainen tahansa, puen eilen illalla töistä tullessani kylppärin lattialle heittämäni pyörilykamat päälle.
Klo 8.00
Kiinnitän koiran remmiin ja lähdemme pienelle aamukävelylle. Lenkin idea on koiralle heittää pisut ja kakat. Itse yleensä availen paikkoja samalla venytys- ja liikkuvuusliikkein.
Klo 8.15-8.45
Yleensä syön aamupalan kotona. Tänään kuitenkin polkaisen ensin reilun 20 minuuttia töihin. Töissä suihku ja puuron ostoon. Aamupuuron lomassa on hetki aikaa lueskella eilisillan jälkeen saapuneet sähköpostit. Päivän työsuunnitelman olen jo laatinut työmatkalla.
Klo 11-12
Päivän ensimmäinen harjoitus työpaikan kuntosalilla alkaa. Tänään olen päättänyt tempoa 6*1000m soutuvedot. Harjoitus kestää verryttelyineen 50min, joten pystyn hyödyntämään siihen uuden työsuhde-edun: viikoittaisen tunnin liikuntarupeaman työajalla. Musiikit korvilla vedot sujuvat melko nopeasti ja suunnistajan ennen heikot käsilihaksetkin kestävät treenin alle 3'30'' kilometrivauhdilla loppuun asti.
Klo 12.00
Lounas. Koska työpaikan ruokalassa syödessä menee aikaa, syön työpisteen ääressä. Kerroskeittiön olosuhteissa lounas on yleensä kevyempää mallia, koska se pitää valmistaa mikrossa tai vedenkeittimellä. Jotta soijanuudeleiden lisäksi olisi jotain muutakin, ostan salilta tullessani pannarin reilulla hillo- ja kermavaahtovuorella. Koen ansainneeni ne.
Klo 13.00
Ohjelmassa on palaveri. Mikäli tänään olisi mahdollista nukkua päiväunet, tekisin niin.Yleensä siihen ei ole mahdollisuutta.
Klo 15
Palaveri päättyy ja on teen ja pienen välipalan aika, jotta iltapäivän harjoituksessa on riittävästi energiaa. "Virallinen" kahden kahvitauko jäi pitämättä palaverin takia, joten nappaan pari tuulihattua kahvipöydästä oman välipalan lisukkeiksi. Työn teko sujuu mukavammin.
Klo 18
Siirtyminen toisen kerran tänään työpaikan salille.Tällä kertaa vedän 5*4min crosstrainerilla. Syke nousee vetojen aikan alakynnyksen yläpuolelle, mutta soutaen nousee kyllä helpommin. Joka tapauksessa nyt kun olen voinut tehdä pari treeniä crosstrainerillä, voi sitten joskus olla aavistuksen helpompaa siirtyä takaisin juoksun pariin.
Klo 19.30
Päivällinen. Yleensä illalla on oman vaimokkeen valmistama kunnon ateria, mutta tänään olen yksin kotona ja päivän kakkosateria on joidenkin äitien jossain teollisuuskeittiössä tekemiä ja mikron lämmittämiä pinaattilettuja. Teen kuitenkin siihen lisukkeeksi reilun broileri-avokado-raejuustosalaatin. Jälkiruoaksi mietin lämpimän ohrapirtelön ottamista, mutta kylmä heraproteiinipirtelö vie voiton. Makuna on tänään cookies and cream ja pakasteesta kaivan jäädytetyn banaanin lisäksi mukaan vaniljajäätelöäkin. Koen ansainneeni hyvän jälkkärin.
Klo 20.30-22
Epämääräisiä surffailua ja muuta mitä ei ole koko päivänä ehtinyt tekemään. Käytännön juttuja, harjoituspäiväkirjan täyttämistä ja seuraavan päivän suunnittelua ja joskus lihashuoltoa. Nyt koitan keskittyä lonkan liikkuvuuden parantamiseen.
Klo 22
Unille menemisen valmistelua eli iltatoimia, koiran ulkoilutusta yms. Pientä aammulla lukematta jääneen hesarin lukemista ja unen odottamista. Optimitilanteessa saan koko hesarin luettua jos nukhatamisella ei ole kiire.
23
ZzZzZz
Reilu kolme viikkoa on kulunut siitä kun sain lääkäriltä odotetun diagnoosin vasemman nilkan telaluun alkavasta rasitusmurtumasta. Odotettu se oli siinä mielessä, että tunnistin itse sen oireet hyvin samanlaiseksi kuin seitsemän vuotta aikaisemmin toisessa nilkassa täsmälleen samassa kohdassa olleen murtuman. Odotettu se ei kuitenkaan ollut siinä mielessä, että juoksukilometrit olivat olleet maltillisia. Samapa se, ei siinä auta kuin olla juoksematta 6-8 viikkoa ja sitten katsellaan tilannetta uudestaan. Vähintään puolet tuosta ajasta on lusittu ja jos kaikki menee hyvin, pääsen juoksemaan Tiomilassa. Joka tapauksessa kunto tulee olemaan tällaisen takapakin jälkeen sellainen, että kevään ja kesän osalta tavoitteet lensivät romukoppaan kuukausi sitten. Tälle kaudelle tavoitteet olivat asetettu nousujohteisesti helmikuusta heinäkuuhun. Nyt olen reenaillut fiilispohjalta ja ottanut vähän kevyemmin tavoitteellisesta harjoittelusta. Harjoitukset ovat olleet lähinnä työmatkapyöräilyä, voimalua salilla sen mitä pystyy, vähän vesijuoksua ja muutaman kerran reippaampaa soutulaitteella. Yllä kuvattu kahden kovemman treenin päivä on poikkeuksellinen, normaalina päivänä urheilut ovat menneet enemmänkin kategoriaan "kuntoilua omaksi iloksi".
Samana päivän kun lääkäri soitti magneettikuvien tuloksista juostiin Pirkkolan perinteinen testijuoksu. Itse starttasin omaan 6km soututestiin työpaikan kuntosalilla täsmälleen klo 18.15. Aikaa meni 22'08'', joka vastaisi Pirkkolan vähän alimittaisella reitillä aikaa 21'37''. Nyt soutuvetojen ajat ovat olleet n. 10s/km parempia kuin tuolloin, joten taidan ensi tiistaina tavoitella Pirkkolan varjotestissä aikaa 20'40''. Kaikkien itseään jollain tapaa huippusuunnistajina pitävien pitäisi alittaa tuo aika juosten... Vähän kovempaa pitäisi vielä meikäläisen soutaa, jotta Martin Regbornin pystyisin haastamaan. Olen ainakin yrittänyt ja katsotaan mihin se riittää. Mutta on kyllä hienoa, kun juoksuvammaisenakin huomaa kehittyvänsä ja on jotain mitä yrittää tavoitella. Lähinnä kuitenkin otan rennosti ja katselleen niitä suunnistustavoitteita sitten ehkä syksymmällä. Ei tässä vielä hirveä hinku ole kisoihin, mutta korvaavista olisi kiva päästä eroon.
MC-kausi alkaa viikonloppuna ja seuraavalla viikolla sitten EM-kisat. Haluan toivottaa kisoihin lähteville menestystä. Muistakaa nauttia suunnistuksesta, itse kisoista ja siitä että pystytte tekemään juuri sitä mistä pidätte!
ps2. treeni-intoa kaivelin osittain Martin Regbornin blogista ja blogi-intoa Aaro Asikaisen blogista.
Tuossa yksi päivä aloin pohtia millaista se loukkaantuneen urheilijan elämä oikeastaan on. Kuulen usein mielenkiintoisia juttuja siitä mitä telakalla olevat urheilijat tekevät tai eivät tee. Joidenkin mielestä loukkaantuneet urheilijat eivät tee tai ajattele mitään muuta kuin miten toteuttaa korvaavaa harjoitusohjelmaa mahdollisimman hyvin ja miten kuntouttaa itsensä takaisin juoksulaitumille. Toiset taas tuumivat, että välillä olisi hyvä ottaa vähän rennommin eikä miettiä treenejä juuri ollenkaan. Tuosta pohdinnasta keksin, että seuraava tekstini kertoo varsin tarkasti sen mitä olen tehnyt yhden korvaavan päivän aikana.
Klo 7.40
Herätyskello soi. Jos koira ei ole saanut edellisinä päivinä riittävästi liikuntaa ja siten uni ei ole maistunut, herään sen tepsutteluun ennen kellonsoittoa. Oli herääminen millainen tahansa, puen eilen illalla töistä tullessani kylppärin lattialle heittämäni pyörilykamat päälle.
Klo 8.00
Kiinnitän koiran remmiin ja lähdemme pienelle aamukävelylle. Lenkin idea on koiralle heittää pisut ja kakat. Itse yleensä availen paikkoja samalla venytys- ja liikkuvuusliikkein.
Klo 8.15-8.45
Yleensä syön aamupalan kotona. Tänään kuitenkin polkaisen ensin reilun 20 minuuttia töihin. Töissä suihku ja puuron ostoon. Aamupuuron lomassa on hetki aikaa lueskella eilisillan jälkeen saapuneet sähköpostit. Päivän työsuunnitelman olen jo laatinut työmatkalla.
Klo 11-12
Päivän ensimmäinen harjoitus työpaikan kuntosalilla alkaa. Tänään olen päättänyt tempoa 6*1000m soutuvedot. Harjoitus kestää verryttelyineen 50min, joten pystyn hyödyntämään siihen uuden työsuhde-edun: viikoittaisen tunnin liikuntarupeaman työajalla. Musiikit korvilla vedot sujuvat melko nopeasti ja suunnistajan ennen heikot käsilihaksetkin kestävät treenin alle 3'30'' kilometrivauhdilla loppuun asti.
Klo 12.00
Lounas. Koska työpaikan ruokalassa syödessä menee aikaa, syön työpisteen ääressä. Kerroskeittiön olosuhteissa lounas on yleensä kevyempää mallia, koska se pitää valmistaa mikrossa tai vedenkeittimellä. Jotta soijanuudeleiden lisäksi olisi jotain muutakin, ostan salilta tullessani pannarin reilulla hillo- ja kermavaahtovuorella. Koen ansainneeni ne.
Klo 13.00
Ohjelmassa on palaveri. Mikäli tänään olisi mahdollista nukkua päiväunet, tekisin niin.Yleensä siihen ei ole mahdollisuutta.
Klo 15
Palaveri päättyy ja on teen ja pienen välipalan aika, jotta iltapäivän harjoituksessa on riittävästi energiaa. "Virallinen" kahden kahvitauko jäi pitämättä palaverin takia, joten nappaan pari tuulihattua kahvipöydästä oman välipalan lisukkeiksi. Työn teko sujuu mukavammin.
Klo 18
Siirtyminen toisen kerran tänään työpaikan salille.Tällä kertaa vedän 5*4min crosstrainerilla. Syke nousee vetojen aikan alakynnyksen yläpuolelle, mutta soutaen nousee kyllä helpommin. Joka tapauksessa nyt kun olen voinut tehdä pari treeniä crosstrainerillä, voi sitten joskus olla aavistuksen helpompaa siirtyä takaisin juoksun pariin.
Klo 19.30
Päivällinen. Yleensä illalla on oman vaimokkeen valmistama kunnon ateria, mutta tänään olen yksin kotona ja päivän kakkosateria on joidenkin äitien jossain teollisuuskeittiössä tekemiä ja mikron lämmittämiä pinaattilettuja. Teen kuitenkin siihen lisukkeeksi reilun broileri-avokado-raejuustosalaatin. Jälkiruoaksi mietin lämpimän ohrapirtelön ottamista, mutta kylmä heraproteiinipirtelö vie voiton. Makuna on tänään cookies and cream ja pakasteesta kaivan jäädytetyn banaanin lisäksi mukaan vaniljajäätelöäkin. Koen ansainneeni hyvän jälkkärin.
Klo 20.30-22
Epämääräisiä surffailua ja muuta mitä ei ole koko päivänä ehtinyt tekemään. Käytännön juttuja, harjoituspäiväkirjan täyttämistä ja seuraavan päivän suunnittelua ja joskus lihashuoltoa. Nyt koitan keskittyä lonkan liikkuvuuden parantamiseen.
Klo 22
Unille menemisen valmistelua eli iltatoimia, koiran ulkoilutusta yms. Pientä aammulla lukematta jääneen hesarin lukemista ja unen odottamista. Optimitilanteessa saan koko hesarin luettua jos nukhatamisella ei ole kiire.
23
ZzZzZz
Reilu kolme viikkoa on kulunut siitä kun sain lääkäriltä odotetun diagnoosin vasemman nilkan telaluun alkavasta rasitusmurtumasta. Odotettu se oli siinä mielessä, että tunnistin itse sen oireet hyvin samanlaiseksi kuin seitsemän vuotta aikaisemmin toisessa nilkassa täsmälleen samassa kohdassa olleen murtuman. Odotettu se ei kuitenkaan ollut siinä mielessä, että juoksukilometrit olivat olleet maltillisia. Samapa se, ei siinä auta kuin olla juoksematta 6-8 viikkoa ja sitten katsellaan tilannetta uudestaan. Vähintään puolet tuosta ajasta on lusittu ja jos kaikki menee hyvin, pääsen juoksemaan Tiomilassa. Joka tapauksessa kunto tulee olemaan tällaisen takapakin jälkeen sellainen, että kevään ja kesän osalta tavoitteet lensivät romukoppaan kuukausi sitten. Tälle kaudelle tavoitteet olivat asetettu nousujohteisesti helmikuusta heinäkuuhun. Nyt olen reenaillut fiilispohjalta ja ottanut vähän kevyemmin tavoitteellisesta harjoittelusta. Harjoitukset ovat olleet lähinnä työmatkapyöräilyä, voimalua salilla sen mitä pystyy, vähän vesijuoksua ja muutaman kerran reippaampaa soutulaitteella. Yllä kuvattu kahden kovemman treenin päivä on poikkeuksellinen, normaalina päivänä urheilut ovat menneet enemmänkin kategoriaan "kuntoilua omaksi iloksi".
Samana päivän kun lääkäri soitti magneettikuvien tuloksista juostiin Pirkkolan perinteinen testijuoksu. Itse starttasin omaan 6km soututestiin työpaikan kuntosalilla täsmälleen klo 18.15. Aikaa meni 22'08'', joka vastaisi Pirkkolan vähän alimittaisella reitillä aikaa 21'37''. Nyt soutuvetojen ajat ovat olleet n. 10s/km parempia kuin tuolloin, joten taidan ensi tiistaina tavoitella Pirkkolan varjotestissä aikaa 20'40''. Kaikkien itseään jollain tapaa huippusuunnistajina pitävien pitäisi alittaa tuo aika juosten... Vähän kovempaa pitäisi vielä meikäläisen soutaa, jotta Martin Regbornin pystyisin haastamaan. Olen ainakin yrittänyt ja katsotaan mihin se riittää. Mutta on kyllä hienoa, kun juoksuvammaisenakin huomaa kehittyvänsä ja on jotain mitä yrittää tavoitella. Lähinnä kuitenkin otan rennosti ja katselleen niitä suunnistustavoitteita sitten ehkä syksymmällä. Ei tässä vielä hirveä hinku ole kisoihin, mutta korvaavista olisi kiva päästä eroon.
MC-kausi alkaa viikonloppuna ja seuraavalla viikolla sitten EM-kisat. Haluan toivottaa kisoihin lähteville menestystä. Muistakaa nauttia suunnistuksesta, itse kisoista ja siitä että pystytte tekemään juuri sitä mistä pidätte!
ps2. treeni-intoa kaivelin osittain Martin Regbornin blogista ja blogi-intoa Aaro Asikaisen blogista.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Paluu arkeen
Espanja ja Portugali; Punta Umbria – Nazare – Gouveia. Noin
viikko kussakin paikassa. Erilaisia maastotyyppejä, paljon suunnistustekniikkaa
ja maastojuoksuvauhdin hiomista. Hyvät harjoitusolosuhteet ja palautumiset
väleihin. Reissun alkuun ja loppuun vedetyistä näyttökisoista paikka
EM-kisoihin. Itseluottamus kohdilleen ja hyvä alku suunnistuskaudelle. Näinhän
sen olin suunnitellut menevän, mutta totuus oli toinen – kuten urheilussa aika
usein.
Edellisen kappaleen alun lauseet pitävät vielä aika lailla
paikkansa, mutta mitä pidemmällä tekstiä lukee, niin sen kauemmaksi totuudesta
siinä mennään. Kolmen viikon reissun suunnitelmat muuttuivat jo ennen reissua
hieman epävarmoiksi jalkavaivasta johtuen, mutta Andalucia o-meetingin sprintin
ja sitä seuranneen jalan kiputilan perusteella reissun painopiste siirtyi
omassa ajatusmaailmassa tavoitteellisesta huippu-urheilijan tarkkaan harkitusta
ja suunnitellusta leiristä suunnistusturistin lomareissuksi. Koska jalka esti
täysipainoisen suunnistus- ja juoksuharjoittelun, oli tyydyttävä korvaaviin
harjoitusmuotoihin ja köpöttelyvauhtisiin suunnistustekniikkatreeneihin.
Parissa pehmeäpohjaisessa hiekkadyynimaastossa sain sen verran kivutonta
juoksua aikaiseksi, että harjoituspäiväkirjaan pystyi merkkaamaan vauhtikestävyyssarakkeeseenkin
jotain. Korvaavina tein vesijuoksua, pyöräilyä ja voimaa/kuntopiiriä. Yleensä
kerta päivässä maastossa hölkötellen ja toinen sessio sitten jotain muuta.
Aamulenkillä kävin kerran. Joka päivä kuitenkin vähintään kaksi treenikertaa,
joten ei se reissu sentään nyt ihan herkkujen syömiseksi ja viinin juomiseksi
mennyt. Jalan paranemisen kannalta ei välttämättä paras mahdollinen ratkaisu kuormittaa sitä noin paljoa, mutta maastopankin ja taidon kartuttaminen henkisen hyvän olon lisäksi painoivat vaakakupissa enemmän. Turismit jäi vähiin ja auton ainoana kuskina tuli kaikilla
suunnistustreenipaikoillakin vierailtua. Hyvä puoli loma-asenteessa oli se,
että motivaatio ei ole osittain pieleen menneestä tärkeästä leirijaksosta
huolimatta valunut nolliin, vaan kotona jaksan toivottavasti taas tahkota
korvaavia ja kuntouttaa jalkaa. Eilen vedin muuten ekan mk-treenin sitten AOM-sprintin: 5*1000m aikoihin 3'24''-3'42'' vitosen lähtövälillä. Soutaen. Sen verran hyvin onnistui, että taidan ottaa lähiaikoina uudestaan. Onneks työpaikan punttisalilta löytyy concepct2-laite ja nykyään työaikaakin saa käyttää tunnin viikossa urheiluun.
Reissun paras maasto, jalkavaivaiselle
Viime viikonlopun hujakoilla juostiin Portugal o-meeting,
jossa oli mahdollisuus antaa maastomatkojen näyttöjä EM-kisoihin. Itse olin
tyytyväinen, että pääsin starttaamaan vaikka kisapaikka ei enää ollutkaan
mielessä. Hyviä kovatasoisia rastirallikisoja kikkareikoissa ei ole liikaa
tullut juostua ja sillä osa-alueella omassa tekniikassa on eniten kehitettävää,
joten jotain kisoista jäi käteen kävelyvauhdissakin. Virheitä onnistuin silti
tekemään, kun suunnistus oli kirjaimellisesti jaloissa (ts. katse aina maassa
vasemman alan osuessa siihen sekä osittain myös reitinvalinnat sen perusteella
missä on hyvää pohjaa). Muutamat välit olivat sellaisia, että
kävelyvauhdillakin onnistuin voittamaan aika monta kaveria rastiväliajoissa.
POMin kisat herättivät paikan päällä olleiden kesken jonkin verran keskustelua, ja koska itselläni ei näissä kisoissa ollut mitään suurempia intressejä, uskallan nostaa muutaman asian esiin. Ensinnäkin, kolme ekaa kisaa olivat EM-näyttökisoja ja samaan aikaan juostiin Turkissa maailmancupin keskimatkaa ja sprinttiviestiä, joissa myös annettiin näyttöjä samoihin kisoihin. Kumpienkaan kisojen maasto ei vastannut EM-kisojen nopeaa korkkipuumaastoa. Kummassakaan ei juostu pitkää matkaa, POM:in ekan päivän "pitkän matkan" näyttökisan miesten matka oli 8,8km ja voittoaika 45 minuuttia. EM-kisoissa matkaa lienee ainakin tuplasti ja voittoaikakin pitäisi olla kaksinkertainen. Toisaalta eihän tuolla ole väliä, koska kyseisen kisan perusteella ei valittu ketään (miestä) kisoihin. POMin vikana päivänä oli tarjolla hyvä pitkän matkan rata, joka oli myös suht vauhdikas (13,9km/79min). Harmi vaan ettei sillä ollut näyttöarvoa, luultavasti takaa-ajosta johtuen. EM-kisoissa ei muuten ole noita kivikikkareita juuri ollenkaan. Lisäksi rasteja oli liikaa, maalista sai vain vettä, kisoissa satoi, parkkipaikalta oli liian pitkä matka ja ruoka oli kallista...
Toinen ihmettelyä herättänyt asia oli lähtöajat ja niiden aiheuttamat mahdolliset peesaus ja urahyödyt. Miesten supereliitissä oli vajaa sata ukkoa ja lähes samoja ratoja juosseessa normieliitissä suunnilleen saman verran. On varmaan selvää, että uria syntyy. Paikoitellen niistä saattoi olla suurtakin hyötyä. Kahtena ensimmäisenä päivänä mulle oli arvottu loppupään lähtöaika, ja voin kertoa maastossa juoksun olleen paikoitellen kuin polullajuoksua. Jopa minä pystyin kipeine jalkoineni juoksemaan aika paljon, koska edelliset juoksijat olivat raivanneet pusikkokohtiin hyväpohjaiset urat. Toisen päivän avoimemmassa maastossa urien juoksua nopeuttava hyöty oli pienempi, mutta kivikikkareiden seassa rastin tarkka sijainti oli helpompi päätellä rastille tulevista tai sieltä lähtevistä urista kuin rastimääritteistä - tai epäselvästä nuhjaantuneesta kartasta.
Suomalaisten lähtöajat oli arvottu sekaisin muunmaalaisten kilpakumppanien kanssa, mikä antoi mahdollisuuden olla paras suomalainen peesaamalla pari minuuttia perään lähtenyttä lähes koko radan. En tiedä miten tälläiset tilanteet huomioidaan mahdollisia valintojen rajatapauksia huomioidessa, mutta olisi voinut olla rastiväliaikojen tarkkailua helpompaa pyytää järjestäjiltä kaikkien suomalaisten lähtöaikojen sijoittamista sarjan alkuun. Omien EM-näyttökisojen järjestäminen jossain enemmän itse kisoja vastaavassa maastotyypissä ja kaikki urheilijat samoissa kisoissa olisi kuitenkin varmaan ollut liian vaikea haaste ratkaistavaksi.
Kolmanneksi, karttojen laatu ei tyydyttänyt ainakaan itseäni. Ensimmäisen päivän kartta näytti enemmän oksennukselta kuin onnistuneelta tulostukselta. Muistakin kartoista olisi tullut parempia, jos osa lähinnä kartan lukua sotkevista epäolennaisista apukäyrämuodoista olisi jätetty kartalta pois. Suurin keskustelunaihe kisapaikalla liittyi kuitenkin karttapaperin huonoon laatuun. Kerran kun karttaa taittoi yhdestä kohdasta, niin painoväri nuhjaanttui siitä aikalailla kokonaan pois. Siihen kun lisätään leipäpussia muistuttanut kestämätön karttamuovi ja sadekeli, niin saattaa käydä niin että kisa jää kesken kun puolet kartasta puuttuu. Hyvä esimerkki paperin heikosta laadusta itselläni on yösprintistä, jonka kävin ekan päivän iltana hölkkäilemässä ja kävelemässä. Tein kakkosrastille väärän reitinvalinnan, koska olin taittanut kartan yhden muurin kohdalta ja siitä kohdasta muurin paksu musta väri oli kadonnut ja näytti siltä kuin siinä olisi valkoinen kohta josta saa mennä. Ja "kisaa" oli kulunut noin kaksi minuuttia! Muissa kisoissa oltiin kuulemma mm. tehty reitinvalintoja sillä perusteella mistä karttaa vielä on jäljellä ja jääty odottelemaan apua takana tulevista kilpailijoista koska omalta kartalta puuttui seuravat kymmenen rastia.
Kävin eilen magneetikuvissa, tulokset kuulen alkuviikosta. Sen jälkeen hahmottelen kevään suunnitelmat uudestaan ja mietin koska seuraavan kerran laitan numerolappua rintaan tosimielellä. Blogiin en jaksa varmaan uutta uutista kuvien tuloksista laittaa, mutta twitterin kautta voi varmaan yrittää kuulumisia kalastella esim. näillä: @parjanne #telaluu
POMin kisat herättivät paikan päällä olleiden kesken jonkin verran keskustelua, ja koska itselläni ei näissä kisoissa ollut mitään suurempia intressejä, uskallan nostaa muutaman asian esiin. Ensinnäkin, kolme ekaa kisaa olivat EM-näyttökisoja ja samaan aikaan juostiin Turkissa maailmancupin keskimatkaa ja sprinttiviestiä, joissa myös annettiin näyttöjä samoihin kisoihin. Kumpienkaan kisojen maasto ei vastannut EM-kisojen nopeaa korkkipuumaastoa. Kummassakaan ei juostu pitkää matkaa, POM:in ekan päivän "pitkän matkan" näyttökisan miesten matka oli 8,8km ja voittoaika 45 minuuttia. EM-kisoissa matkaa lienee ainakin tuplasti ja voittoaikakin pitäisi olla kaksinkertainen. Toisaalta eihän tuolla ole väliä, koska kyseisen kisan perusteella ei valittu ketään (miestä) kisoihin. POMin vikana päivänä oli tarjolla hyvä pitkän matkan rata, joka oli myös suht vauhdikas (13,9km/79min). Harmi vaan ettei sillä ollut näyttöarvoa, luultavasti takaa-ajosta johtuen. EM-kisoissa ei muuten ole noita kivikikkareita juuri ollenkaan. Lisäksi rasteja oli liikaa, maalista sai vain vettä, kisoissa satoi, parkkipaikalta oli liian pitkä matka ja ruoka oli kallista...
Toinen ihmettelyä herättänyt asia oli lähtöajat ja niiden aiheuttamat mahdolliset peesaus ja urahyödyt. Miesten supereliitissä oli vajaa sata ukkoa ja lähes samoja ratoja juosseessa normieliitissä suunnilleen saman verran. On varmaan selvää, että uria syntyy. Paikoitellen niistä saattoi olla suurtakin hyötyä. Kahtena ensimmäisenä päivänä mulle oli arvottu loppupään lähtöaika, ja voin kertoa maastossa juoksun olleen paikoitellen kuin polullajuoksua. Jopa minä pystyin kipeine jalkoineni juoksemaan aika paljon, koska edelliset juoksijat olivat raivanneet pusikkokohtiin hyväpohjaiset urat. Toisen päivän avoimemmassa maastossa urien juoksua nopeuttava hyöty oli pienempi, mutta kivikikkareiden seassa rastin tarkka sijainti oli helpompi päätellä rastille tulevista tai sieltä lähtevistä urista kuin rastimääritteistä - tai epäselvästä nuhjaantuneesta kartasta.
Suomalaisten lähtöajat oli arvottu sekaisin muunmaalaisten kilpakumppanien kanssa, mikä antoi mahdollisuuden olla paras suomalainen peesaamalla pari minuuttia perään lähtenyttä lähes koko radan. En tiedä miten tälläiset tilanteet huomioidaan mahdollisia valintojen rajatapauksia huomioidessa, mutta olisi voinut olla rastiväliaikojen tarkkailua helpompaa pyytää järjestäjiltä kaikkien suomalaisten lähtöaikojen sijoittamista sarjan alkuun. Omien EM-näyttökisojen järjestäminen jossain enemmän itse kisoja vastaavassa maastotyypissä ja kaikki urheilijat samoissa kisoissa olisi kuitenkin varmaan ollut liian vaikea haaste ratkaistavaksi.
Kolmanneksi, karttojen laatu ei tyydyttänyt ainakaan itseäni. Ensimmäisen päivän kartta näytti enemmän oksennukselta kuin onnistuneelta tulostukselta. Muistakin kartoista olisi tullut parempia, jos osa lähinnä kartan lukua sotkevista epäolennaisista apukäyrämuodoista olisi jätetty kartalta pois. Suurin keskustelunaihe kisapaikalla liittyi kuitenkin karttapaperin huonoon laatuun. Kerran kun karttaa taittoi yhdestä kohdasta, niin painoväri nuhjaanttui siitä aikalailla kokonaan pois. Siihen kun lisätään leipäpussia muistuttanut kestämätön karttamuovi ja sadekeli, niin saattaa käydä niin että kisa jää kesken kun puolet kartasta puuttuu. Hyvä esimerkki paperin heikosta laadusta itselläni on yösprintistä, jonka kävin ekan päivän iltana hölkkäilemässä ja kävelemässä. Tein kakkosrastille väärän reitinvalinnan, koska olin taittanut kartan yhden muurin kohdalta ja siitä kohdasta muurin paksu musta väri oli kadonnut ja näytti siltä kuin siinä olisi valkoinen kohta josta saa mennä. Ja "kisaa" oli kulunut noin kaksi minuuttia! Muissa kisoissa oltiin kuulemma mm. tehty reitinvalintoja sillä perusteella mistä karttaa vielä on jäljellä ja jääty odottelemaan apua takana tulevista kilpailijoista koska omalta kartalta puuttui seuravat kymmenen rastia.
Kävin eilen magneetikuvissa, tulokset kuulen alkuviikosta. Sen jälkeen hahmottelen kevään suunnitelmat uudestaan ja mietin koska seuraavan kerran laitan numerolappua rintaan tosimielellä. Blogiin en jaksa varmaan uutta uutista kuvien tuloksista laittaa, mutta twitterin kautta voi varmaan yrittää kuulumisia kalastella esim. näillä: @parjanne #telaluu
Reissun isoimmat aallot, turistille
Reissun parhaat ruoat, osa setistä
tiistai 18. helmikuuta 2014
Urheilijasta turistiksi
Edellisessä blogitekstissä (Alle viikko kisakauden avaukseen?) spekuloin kisakauden avauksen kohtaloa. Nyt voin kuitenkin todeta kisakauden tulleen avatuksi yhden sprinttistartin merkeissä (tulokset). Kipulääkkeen ja teippien ansiosta jalka oli verryttelyssä parempi kuin pariin viikkoon. Kisaan lähtiessä pystyikin keskittymään suorituksenhallintaan enemmän kuin jalan tuntemusten tulkintaan ja sitä kautta sain ihan positiivisen fiiliksen. Eka kolmasosa radasta meni vielä jalan osalta ihan ok, suunnistuspuolella tuli pari pientä virhettä (yht. n. 8 sek.) sekä yhdelle rastille ylimääräiset mutkat laittomasti suljettujen portaiden kierron takia (n. 10 sek). Loput kaksi kolmannesta radasta nilkka tuntui kuitenkin jokaiseen kadun kulmaan jarruttaessa ja loppumatkasta en enää pystynyt juoksemaan rennosti tai aggressiivisesti. Rata oli tasainen ja kadutkin onneksi muuta kuin mukulakiveä, joten ihan kohtuullisille sijoille pääsin huonolla jalalla. Rata oli valitettavasti myös hyvin helppo, ja reitinvalintaerot olivat käytännössä olemattomia. Radalla mitattiin enemmänkin juoksuvauhtia, ja tällä hetkellä sitä ei tunnu kovin monelta suomalaismieheltä löytyvän. Olen yllättynyt siitä, mille sijalle itse päädyin tässä kunnossa, luultavasti murtuneella jalalla ja tuolla radalla. Paremmalla viimeisen parin viikon harjoittelulla ja kivuttomalla jalalla spekuloisin aikani olleen parikymmentä sekuntia parempi. Toivottavasti EM-kisojen sprinttiin mennessä löytyy yhden tai kahden riittävävauhtisen miehen lisäksi muitakin joilla jalka nousee lauantaina nähtyä paremmin.
Sunnuntaina Andalucia O-meetingissä olisi ollut tarjolla pitkää matkaa. Itse olin siirtynyt turistilinjalle ja poljeskelin spinningpyörää kisakatsomossa ja köpöttelin hakemaan kisakartan lähtöpaikalta. Illalla vielä multitekniikkareeni kävellen. Maanantaina pystyin jo vähän juoksemaan hiekkapohjaisessa maastossa ja tänään tiistaina eteneminen muistutti varmaan jo vähän juoksua. Sinänsä nämä pehmeät hiekkadyynimaastot sopivat jalalle hyvin, koska kovalla alustalla tulevia iskuja se ei kestä. Toisaalta myös maastossa tulevat pienetkin vääntöliikkeet tuntuvat, joten fiksu kaveri tekisi varmaan kaikkea muuta kuin juoksisi. Oma diagnoosi jalasta on tosiaan tällä hetkellä murtuma jossain telaluun tietävillä, mutta taidan päästä kuvauttamaan sen vasta reilun parin viikon päästä Suomessa. Sitä ennen juoksen sen minkä pystyn ilman kipulääkkeitä ja koitan tehdä korvavaavaa sen verran mitä helposti onnistuu. Fakta on kuitenkin se, että tämä kolmiviikkoinen on se, jota olen odottanut alkutalven ja samalla myös se aika jonka pystyn leikkimään ammattiurheilijaa. Lisäksi pitkin talvea olen käyttänyt aikaa majoitusten ja suunnistustreenien järkkäilyyn. Alkaisi masentaa, jos täällä ei nyt pääsisi yhtään kartan kanssa maastoon. Korvaavia pystyisi tekemään paremmin kotioloissa ja kaikki reissussa telakalla vietetty aika on pois loppuvuoden lomista ja siten tulevista leireistä.
Kisaturistin maisemat maalisuoralle spinningpyörän selästä
Loppureissun vedän fiilisten mukaan nauttien mahdollisuudesta keskittyä treenaamiseen mikäli jalka on yhteistyökykyinen. Ja jos se ei kestä kunnolla, niin sitten keskityn enemmän turistin rooliin. Loppureissusta on vielä Portugal O-meeting, mutta taitaa olla niin, että kisakauden seuraava startti, johon valmistaudun kunnolla, on joskus toukokuulla jos silloinkaan. Riippuu aika pitkälti siitä, mitä parin viikon päästä kuvista löytyy ja mitä lääkärisetä sen jälkeen sanoo. Ja mikä on motivaatio sen jälkeen.
Turistin eväät...
... ja urheilijan iltakylmähoidot meressä multitekniikkatreenin päälle.
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Alle viikko kisakauden avaukseen?
Suomen talvi suosi pitkään juoksua ja suunnistustakin. Kolmisen viikkoa sitten tuli lumet ja pakkaset, ja nyt molemmat tuntuvat loistavan poissaolollaan. Treeniolosuhteet kehittyisivät ilmeisesti täälläkin hyvään suuntaan, mutta tuskin ne Espanjassa ja Portugalissa paljoa huonommatkaan ovat. Torstaina olisi tarkoitus suunnata lämpimään kolmeksi viikoksi suunnistusajattelua ja maastojuoksua hiomaan. Kisakausikin on tarkoitus avata lauantaina 15.2. Andalucia o-meetingissä sprintin ja seuraavan päivän pitkän matkan merkeissä. Päättyneellä viikolla olen kuitenkin joutunut korvaavien harjoitteiden pariin, ja EM-näyttösprintin sijaan päällimmäisenä tavoitteena mielessä on ollut kivuton harjoittelu reissussa. Vaikka Suomessa olosuhteet eivät nyt ehkä olisikaan parhaat mahdolliset helmikuulle, niin korvaavien tekeminen kotioloissa tai vaikkapa Lapissa olisi helpompaa kuin etelässä, jossa oikeastaan ainoa vaihtoehto juoksemiselle on pyöräily. Täytyy siis vielä keskittyä jalan kuntouttamiseen ja koittaa ainakin alkureissusta pitää käsijarru päällä.
Tänä talvena olen koittanut keskittyä vähän enemmän tekemään tärkeät harjoitukset hyvissä olosuhteissa ja palautuneena. Suurimmaksi osaksi olenkin onnistunut siinä, mutta vajaa pari viikkoa sitten muuten onnistuneen treenin pilasi Esportin sisähallissa sisäkaarteessa vastapäivään kävellyt nainen. Radan sisäpuolen peittää vaatekaupan sermit, joten n. 3min/km vauhdissa näkymää tai reaktioaikaa ei kovin paljoa ollut tarjolla. Joku nopea pysäytys- tai väistöliike siinä tuli tehtyä, mutta juuri sillä hetkellä ei jalkaan sattunut vaan juoksin vedon loppuun. Illalla jalassa tuntui vähän, mutta kunnolla kipu realisoitui perjantaina yötreenissä. Maanantaina nilkkaa availtiin hierojalla ja tiistaina kävin urheilulääkärillä. Ärsyttävää, kun jotkut eivät osaa ottaa muita kanssaihmisiä huomioon. Yleensä kyseessä on nuoremman sukupolven edustaja, mutta osataan sitä näköjään vanhemmassakin ikäluokassa. Ja esportin henkilökunta tuntuu kuuluvan samaan notmybusiness -kategoriaan. Seuraavaa vastapalloon kävelijää lupasin vetää turpaan, joten kannattaa miettiä mitä esportissa tekee jos meikäläistä vielä siellä näkyy.
Nyt viikonloppuna pystyin jo jotenkin juoksemaan, ulkonakin, mutta en täysin rennosti. Parempaan päin on kuitenkin menty ja ehkä se jalka tästä vielä toipuu normaaliksi ennen ensi lauantaita. Puolitoista viikkoa kompromissiharjoittelua tähän väliin ei kyllä ole mikään optimaalinen valmistautuminen, varsinkin kun kovempaa vetoharjoittelua ei ole tullut tehtyä tässä vaiheessa talvea kuin pari kertaa. Suorituskyky siis loistanee vielä poissaolollaan. Mutta tällä hetkellä osaan taas arvostaa hyvin sujuvaa harjoittelua ja leirielämää. Itsensä haastaminen, jokapäiväiset hyvät treenit, vaihtelevat maastot ja uudet paikat ovat kuitenkin niitä tekijöitä joiden takia pidän suunnistuksesta. Tärkeintä ei ehkä olekaan yksittäinen päämäärä, vaan se että tykkää siitä mitä tekee sen mahdollisesti saavuttaakseen. Pidemmän päälle homma sujuu paremmin näin.
Ps. Onnittelut Anders Pardalille olympia-pronssista!
Tänä talvena olen koittanut keskittyä vähän enemmän tekemään tärkeät harjoitukset hyvissä olosuhteissa ja palautuneena. Suurimmaksi osaksi olenkin onnistunut siinä, mutta vajaa pari viikkoa sitten muuten onnistuneen treenin pilasi Esportin sisähallissa sisäkaarteessa vastapäivään kävellyt nainen. Radan sisäpuolen peittää vaatekaupan sermit, joten n. 3min/km vauhdissa näkymää tai reaktioaikaa ei kovin paljoa ollut tarjolla. Joku nopea pysäytys- tai väistöliike siinä tuli tehtyä, mutta juuri sillä hetkellä ei jalkaan sattunut vaan juoksin vedon loppuun. Illalla jalassa tuntui vähän, mutta kunnolla kipu realisoitui perjantaina yötreenissä. Maanantaina nilkkaa availtiin hierojalla ja tiistaina kävin urheilulääkärillä. Ärsyttävää, kun jotkut eivät osaa ottaa muita kanssaihmisiä huomioon. Yleensä kyseessä on nuoremman sukupolven edustaja, mutta osataan sitä näköjään vanhemmassakin ikäluokassa. Ja esportin henkilökunta tuntuu kuuluvan samaan notmybusiness -kategoriaan. Seuraavaa vastapalloon kävelijää lupasin vetää turpaan, joten kannattaa miettiä mitä esportissa tekee jos meikäläistä vielä siellä näkyy.
Nyt viikonloppuna pystyin jo jotenkin juoksemaan, ulkonakin, mutta en täysin rennosti. Parempaan päin on kuitenkin menty ja ehkä se jalka tästä vielä toipuu normaaliksi ennen ensi lauantaita. Puolitoista viikkoa kompromissiharjoittelua tähän väliin ei kyllä ole mikään optimaalinen valmistautuminen, varsinkin kun kovempaa vetoharjoittelua ei ole tullut tehtyä tässä vaiheessa talvea kuin pari kertaa. Suorituskyky siis loistanee vielä poissaolollaan. Mutta tällä hetkellä osaan taas arvostaa hyvin sujuvaa harjoittelua ja leirielämää. Itsensä haastaminen, jokapäiväiset hyvät treenit, vaihtelevat maastot ja uudet paikat ovat kuitenkin niitä tekijöitä joiden takia pidän suunnistuksesta. Tärkeintä ei ehkä olekaan yksittäinen päämäärä, vaan se että tykkää siitä mitä tekee sen mahdollisesti saavuttaakseen. Pidemmän päälle homma sujuu paremmin näin.
Ps. Onnittelut Anders Pardalille olympia-pronssista!
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Viikonlopun ruokalista
Normaaleihin blogiteksteihini vastapainona ajattelin panostaa tällä kertaa muutamaan kuvaan ja linkkiin. Pääsee itekin helpommalla. Ruoanlaitossa ei ole viikonloppuna tullut mentyä siitä mistä aita on matalin, vaan keittiössä on syntynyt kokeilu- ja harrastusmielessä muutamia herkkuja. Ja ne on kaikki itse asiassa terveellistä, lisäaineet nollissa sekä turhat rasvat ja valkoiset hiilaritkin karsittu. Tsekatkaa vaikka linkeistä jos ette muuten usko. Reseptit on tuon paremman puoliskon bongaamia ja hyvin on maistunut molemmille.
Tulinen broilericurry kookoskastikkeessa. Banaanilassit ja papadamit
Viikonlopun ruokalistan annoksissa on edustettuina aika hyvin Outside Onlinen listaamat top10 palautusruoat. Seuraavana viikonloppuna voikin vaikka kokeilla jotain noista edellisen linkin resepteistä. Ihan Jauhojärven&Jylhän dieetille tai vaikka tähän en oo vielä ruokahifistelyssä lähtenyt. Eikä ehkä tarvikaan. Aika hyvin tuntuu porukat raxien ja burgereidenkin voimin liikkuvan. Enkä mäkään aina näin terveellisesti syö.
Lisäksi voin suositella itse tehtyjä proteiinipatukoita, joista lisää löytyy esimerkiksi Outi Ojasen blogista.
Lisäksi voin suositella itse tehtyjä proteiinipatukoita, joista lisää löytyy esimerkiksi Outi Ojasen blogista.
Uunissa tuoksuu nyt siltä, että pitää mennä ottamaan iltapalaleivät pois. Pitäähän nekin tehdä itse, kun se on alyttömän helppoa (esim. tällä reseptillä). Näkyy reeneis!
maanantai 20. tammikuuta 2014
Aika riittää kaikkeen todella tärkeään
Edellisestä postauksesta on kulunut melkein kaksi kuukautta. Nyt on pakko laittaa jotain tekstiä, jotta porukat eivät luule tämän blogin hiljentyneen lopullisesti. Hiljaisempi jakso kertoo siitä, että mitään kovin ihmeellistä ei ole tapahtunut, mutta myös siitä, että on ollut parempaakin tekemistä. Blogin pitäminen ajan tasalla ei ole ollut ihan ykkösprioriteettejä viime aikoina. Etusijoille ovat menneet treenien lisäksi työt, uni, lihashuolto ja kaikenlainen urheilun ulkopuolinenkin elämä. Treenipohjien lisäksi olen yrittänyt hoitaa muita asioita sille mallille, että nyt olisi mahdollisuus keskittyä normaaliin urheilulliseen arkeen. Osan treeneistä päivitin tuohon oikean reunan palstaan.
Viimeiseen pariin kuukauteen on mahtunut pari Ylläksen keikkaa ja tämän talven hiihtokilsat ovatkin omalta osaltani jo aikalailla kasassa. Yksi lyhyt pohjoisen reissu on tosin vielä maaliskuulla tulossa. Sitä ennen edessä on kuitenkin lähes kolmen viikon Portugalin ja Espanjan reissu. Talven leirikuviot olivatkin tänä vuonna helppo päättää. MC-kisoihin ei näytöt riittäneet ja muut näyttömahdollisuudet ovat Espanjassa ja Portugalissa parin viikon välein helmi-maaliskuussa. Siihen meneekin sopivasti talven lomat jos haluaa näyttää sprintti- ja maasto-osaamista. Suoraan Andalucia o-meetinkiin ja POM:sta sitten kotiin. Välissä rastinottotreenejä 1:7500 mittakaavalla, jotta voi iskeä pitkän matkan näyttökisan 8,8km ja 29 rastin radalla riittävät näytöt. Ja jos se ei onnistu, niin seuraavien päivien 5,5km ja 30 rastia radoilla voi yrittää keskarin näyttöjä. Pitkät kevyet juoksulenkit jätinkin jo pois tämän kauden harjoitusohjelmasta. Nykyään juoksen reippaasti, spurtaten tai en ollenkaan.
Blogia päivitän taas kun sopivaa aikaa löytyy, toivottavasti silloin syntyy mielenkiintoisempaa tekstiä. Enhän mä jaksais lukea tätä itekään.
Viimeiseen pariin kuukauteen on mahtunut pari Ylläksen keikkaa ja tämän talven hiihtokilsat ovatkin omalta osaltani jo aikalailla kasassa. Yksi lyhyt pohjoisen reissu on tosin vielä maaliskuulla tulossa. Sitä ennen edessä on kuitenkin lähes kolmen viikon Portugalin ja Espanjan reissu. Talven leirikuviot olivatkin tänä vuonna helppo päättää. MC-kisoihin ei näytöt riittäneet ja muut näyttömahdollisuudet ovat Espanjassa ja Portugalissa parin viikon välein helmi-maaliskuussa. Siihen meneekin sopivasti talven lomat jos haluaa näyttää sprintti- ja maasto-osaamista. Suoraan Andalucia o-meetinkiin ja POM:sta sitten kotiin. Välissä rastinottotreenejä 1:7500 mittakaavalla, jotta voi iskeä pitkän matkan näyttökisan 8,8km ja 29 rastin radalla riittävät näytöt. Ja jos se ei onnistu, niin seuraavien päivien 5,5km ja 30 rastia radoilla voi yrittää keskarin näyttöjä. Pitkät kevyet juoksulenkit jätinkin jo pois tämän kauden harjoitusohjelmasta. Nykyään juoksen reippaasti, spurtaten tai en ollenkaan.
Blogia päivitän taas kun sopivaa aikaa löytyy, toivottavasti silloin syntyy mielenkiintoisempaa tekstiä. Enhän mä jaksais lukea tätä itekään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)