sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Ei mitään

Kevätkauden ensimmäinen tärkeä viikonloppu on takana. Tuloksena Huippuliigan sprintin 13 ja SM-keskimatkan 30 sija. Ei välttämättä kaikkien mielestä katastrofaalisia sijoja. Mutta minulle molemmat ovat olleet sen suuruisia pettymyksiä, että yöt ovat menneet enemmän suorituksia analysoida ja virheiden syitä vatvoessa kuin nukkuessa. Varsinkin sprintin suhteen itseluottamus oli hyvä ja fysikaan puolesta olisi ollut saumat vaikka voittoon. En kuitenkaan onnistunut silloin kun olisi pitänyt. En onnistunut tekemään edes kohtuullista suoritusta. Se harmittaa. Kevään sprinttisatsauksesta ei tullut toivomiani tuloksia. Ei tullut maailmancup-paikkaa ja sitä myöten taisi mennä saumat myös muihin sprintin edustustehtäviin tänä vuonna. Myös pari etukäteen tärkeää viikonloppua menetti merkityksensä. Tuntuu, että henkilökohtaisella puolella kevätkausi oli tässä. Kevään saldo: ei mitään.


Lauantain Särkänniemen sprintti oli mielenkiintoinen kisa. Kuvittelin olevani valmistautunut siihen hyvin. Fysiikan puolella oli vielä pientä hiottavaa ennen seuraavia kisoja. Ilmakuva-analyysit oli tehty, vanha kartta opeteltu, rastivälejä suunniteltu ja reitivalintojen pituuksia mittailtu. Yhteen asiaan en kuitenkaan ollut valmistautunut riittävän hyvin: ihmisiin.

Huvipuistoympäristössä havainnoitavaa riittää normaalia kaupunkia enemmän. Erivärisiä laitteita, hattarakojuja ja kopperoita riittää. Tästä ympäristöstä rastit eivät erotu yhtä hyvin kuin harmaata betonia vasten. 4000-mittakaavan kartalla luettavaa riittää ja kartan perusteella voi olla välillä vaikea päätellä mitä mikäkin symboli vastaa maastossa. Kun tähän lisättiin vielä sinne tänne sinkoilevat lapsiperheet ja omaa kisaansa juoksevat veteraanit, ei oma havainnointikyky enää riittänyt.
Heti K-pisteen jälkeisessä kulmassa meinasin törmätä pikkutyttöön. Isä ehti kuitenkin nykäisemään lapsensa syrjään. Viisi sekuntia myöhemmin syyllistyin tahattomaan kyynärpäätaklaukseen seuraavan pikkutytön kanssa. Ennen ykköstä jouduin vielä pysähtymään lukemaan kartasta rastin tarkempaa sijaintia, koska ennakosta poiketen en sitä nähny ihmisten takaa. Rauhoitin tilanteen, mutta en enää koko kisan aikana päässyt kiinni normaaliin sprinttituntumaan. Olin liian varovainen.



Vitoselle mennessä jälkimmäisestä portista juostessani karttakäsi osui vastaantulleeseen vanhempaan rouvashenkilöön. Kartta putosi. Nappasin sen mukaan ja jatkoin juoksua. Yhtäkkiä maasto ei näyttänytkään siltä kuin oli kuvitellut. En pysähtynyt riittävän pitkäksi aikaa suuntaamaan karttaa ja paikantamaan itseäni. Säntäsin takaisin tulosuuntaani. Umpikujaan. Se oli 25 sekunnin Särkänniemiseikkailu. Tokavikalla ihmettelin vielä hetken aikaa Tukkijokea. Onhan se hyvä vähän katsella paikkoja, jos vaikka taas kahdenkymmenen vuoden päästä vierailen seuraavan kerran Särkänniemessä.


Pettymyksen läpikäynti ja muuttuminen sprintteristä vaativan keskimatkan taitajaksi ei  sujunut ihan yhdessä yössä vaikka lauantai-illan mallisuunnistuksesta jäikin positiivinen fiilis. Keskimatkan aamupäivän karsinnassa homma oli vielä hakemista. Finaaliin suoritus kuitenkin riitti. Itse finaalissa homma toimi aika lailla niin hyvin kuin minulla keskimatkalla vaan voi. Normaalista poiketen pari reitinvalintavirhettä, mutta ei varsinaisia yli 5sek virheitä rasteille. Homma oli hallinnassa yli puoli tuntia.



Rastille 16 koin selvittäneeni alkuvälin hyvin ja edessä olisi enää rastiympyrään lähestyminen selkeää polkuväylää suoraan viivan alla. Maastosta vastaan tuli kuitenkin iso aukko jota en kartasta löytänyt. Taktiikka oli ollut ottaa kiinni polusta ja pyöräyttää siitä kohti pohjoista mäkien välissä kulkevaa polkua ja keltaista kaistaletta pitkin. Polkua en hakkuujätteen alta nähnyt ja keltainenkin tuntui olevan hehtaarin kokoinen. Lisäksi pari käyrää noustuani vasemmalla näytti olevan isompaa rinnettä alaspäin (todellisuudessa vähän ennen rastia oleva rinne, näkyi aukon takia kauas). Maasto ei vastannut ennakkoani. Koska en voinut olla luulemassani kohdassa, paikallistin itseni sata metriä länteen seuraavan mäen reunustalle. Ehkä aikasemmin oikealla näkemäni suo olikin ollut ison suon sijaan lähempänä rastiväliviivaa oleva pienempi suo ja olin siitä korjannut turhaan vasemmalle. Ihan tyhmä ajatushan tuo jälkikäteen on. Kisassa olisi pitänyt rauhoittaa tilanne ja paikallistaa itsensä kunnolla. Iso virhe oli tosiasia vasta kun mäen ylitettyäni juoksin notkelmassa ollutta heikkoa metsäkoneen uraa pitkälle pohjoiseen vain sillä ajatuksella, että olen oikealla rastin lähelle vievällä uralla. Sitten en enää oikein jaksanut yrittää kunnolla ottaa kiinni. Pakka hajosi. 3,5 minuuttia on isoin virheeni pitkään aikaan. Se on eksyminen.







Molemmat kisat ovat pilaneet virheet jotka ovat lähteneet liikkeelle siitä, että on tapahtunut jotain yllättävää. Perusrutiineilla homma on näköjään melko hyvin hanskassa. Mutta heti kun jotain yllättävää tapahtuu, hanskat hukkuu. Jukolassa pitäisi koittaa pitää hanskat mukana koko osuuden.

Leuka rintaa ja kohti uusia pettymyksiä,
Antti 


Disclaimer:
Teksti saattaa kuulostaa pettyneen tilitykseltä. Sitä sen pitää ainakin osittain ollakin, tai muuten olisin ollut liikkeellä liian lepsulla asenteella. Virheistä on tarkoitus oppia, myös vanhemmalla iällä. Siksi asiat pitää analysoida. Usein helpottaa jos ne kirjoittaa myös auki. Ihan kaikkia jatkoajatuksia en halua, tai en ole vielä valmis, julkiseen blogiin jäsentelemään. Siksi tekstistä saattaa saada käsityksen, että etsin virheitä lähtökohtaisesti ulkoisista tekijöistä (mm. kilpailuformaatista, radasta tai kartasta). Ne ovat samat kaikille. Virheet ovat omissa toimintatavoissani. Toivottavasti kukaan järjestäjä ei pahoita mieltään.


sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Vaikeuksien kautta voittoon

Viikonlopun Tiomilasta kotiintuomisina oli plaketti seitsemännen sijan kunniaksi. Sijoitus on ihan hyvä, mutta jättää sopivasti nälkää Jukolaan. Oma juoksu oli onnistunut ja ensimmäistä kertaa pääsin kirmaamaan vaihtoon suurviestin kärkimiehenä. Vielä reilu vuorokausi ennen juoksua en kuitenkaan tiennyt pystynkö juoksemaan ollenkaan.

Tiomila 2015, sträcka fyra.



TuMen Tiomilan juoksujärjestyksiä alettiin miettimään uudestaan sen jälkeen kun vasen pohkeeni ei keskiviikkona kestänyt juoksua. Viime sunnuntaina Sammatissa pidetyssä Eliaksen hölkässä pohkeen ja akilleksen kiinnityskohdan tietämille iski kipu ihan puskista. Tasaisella hiekkatiellä kunnon verryttelyiden ja reilun kolmen kilometrin kovavauhtisemman juoksun jälkeen kipu yltyi täysin olemattomasta sellaiseksi, että oli pakko pysähtyä venyttelemään ja heiluttelemaan jalkaa. Se ei oikein auttanut. Hölkkäsin pois kivun sallimissa rajoissa. Maanantaina hieronnassa jalalla ei voinut tehdä juuri mitään, kun pelkkä kosketuskin sattui. Keskiviikkona yritin juosta heikoin tuloksin ja siinä vaiheessa epäilys pienestä sidoskudosvauriosta muuttui peloksi revähdyksestä tai jostain muusta vastaavasta pidempiaikaisesta vaivasta. Kevään kilpailukausi oli juuri alkamassa, ja tähän väliin ei yksinkertaisesti ollut varaa ottaa parin viikon juoksutaukoa. Varsinkin kun kevätyön viestin jälkeen kaksi viikkoa meni enemmän tai vähemmän flunssassa. Torstaina vierailu paikalliselle fyssarille valitettavasti vahvisti käsitystä parin-kolmen viikon vammasta. Onneksi halusin ja sain toisen fyssarin mielipiteen perjantaina puolen päivän aikoihin. Se oli positiviisempi. Lento Arlandaan oli lähdössä klo 16, joten päätin lähteä ruotsiin kokeilemaan juoksua siinä toivossa, että voisin vielä osallistua Tiomilaan ja ennen kaikkea saisin käännettyä negatiiviset murehtimiset positiivisemmiksi. Jalkaan ei juostessa sattunut juuri ollenkaan ja suunnistus oli hauskaa, joten kerroin managerille olevani valmis. Osuus tosin oli jo vaihdettu varmuuden vuoksi vitosesta neloseksi. Matka lyheni kolmisen kilometriä eikä tiedossa ollut ihan yhtä kovaa seuraa kuin vitosella - huomattavasti helpompi paikka lähteä heikolla valmistautumisella ja mahdollisesti vielä suunnistusta häiritsevällä jalalla.

Heikon alun jälkeen Doug Tullie juoksi kolmannella osuudella, legandaarisella pitkällä yöllä, aivan tykkijuoksun ollen osuuden kolmanneksi nopein ja tullen kärkiletkassa vaihtoon. Siihen paikkaan en kehdannut juosta huonosti. Vedin alun letkan mukana ja kolmos-nelos -hajontojen jälkeen lisäsin vauhtia juostakseni edessä näkyvät selät kiinni. Huomasinkin meneväni omalle hajonnalleni yksin ja kutoselta eteenpäin en enää leimannut millään rastilla kakkosta heikkommalla sijalla. Haastavan kolmanneksi viimeisen rastin jälkeen ihmettelin kun kukaan ei alkanut lyömään lisää kierroksia koneeseen. Tokavikan otin varmasti ja vimeisellekin oli vielä hyvin aikaa suunnistaa omaan tahtiin. Silti se riitti siihen että pääsi kokemaan miltä tuntuu tulla kärjessä vaihtoon. Ei se niin ihmeellistä ollut, sama vaihtosuora siinä olisi ollut edessä joka tapauskessa seuraavillakin sijoilla. Tuntui, ettei perussuorituksen jälkeen ole tarve tuuletella mitään. Ehkä olisi hienompaa tulla kärjessä vaihtoon hieman pidemmältä ja kovatasoiselta osuudelta. Josko ensi vuonnakin yrittäisi tulla Tiomilassa nelososuudelta kärjessä?

Viikonloppu Ruotsissa käänsi ajatukset onneksi positiivisempaan suuntaan ja ehkä kärjessä vaihtoon tulemisen vuoksi saadut onnittelut myös auttoivat. Hienointa oli kuitenkin huomata, että tällä kertaa taisin selvitä ison vammailun sijaan pienellä säikähdyksellä ja neljällä kompromissitreenipäivällä. Useampaan ei olisikaan ollut varaa näillä pohjilla. Selvitystyö kuitenkin jatkuu. Tämä lyhytkin jakso taas kuitenkin osoitti sen, että yksilöurheilijalla tulisi olla hyvä tukiverkosto. Useissa joukkuelajeissa ja yksilölajeissakin olympiatasolla sellainen lienee kunnossa. Sen sijaan suunnistuksen kaltaisessa ei-ammattimaisessa lajissa tukiverkoston rakentaminen on aika pitkälti urheilijan tai tämän valmentajan vastuulla. Valmentajan lisäksi pitää olla lääkäriä, hierojaa, kiropraktikkoa, henkistä mentoria, osteopaattia, naprapaattia, sekopaattia ja mitä näitä nyt on. Ei oikein itsekään tahdo pysyä mukana. Mutta joka tapauksessa akuutin vamman tapauksessa pitäisi päästä nopeasti diagnosoimaan se ja tarvittaviin hoitoihin. Paljon on kiinni urheilijan viitseliäisyydestä, mutta myös palveluiden saatavuudella on vaikutusta. Esimerkiksi fyssarille, jolla viime vuonna jalkaani olen hoidatuttanut, ei löytynyt vapaita aikoja kuukauteen. Jostain piti löytää toinen, mielellään vähintään yhtä hyvä. Ja saada vastaanottoaika päivän parin sisään. Lisäksi yritin päästä ultaäänihoitoon. Hirmu stressihän siitä tulee kun jalan juoksukykyisyyttä miettii muutenkin 90 % hereilläoloajasta. Pelkkä epätietoisuus vie niin paljon omia voimavaroja, ettei voimia edes korvaavien treenien tekemiseen tunnu löytyvän. Jos yksilöurheilijoille tai kilpakuntoilijoille löytyisi ns. yhden tiskin palvelu, jota kautta pääsisi aina haluamalleen asiantuntijalle tai tämän määräämiin tutkimuksiin, olisin valmsi maksamaan siitä jotain. esim. tietty eurosumma kuussa + tarvittavat käyntimaksut erikseen. Ja veikkaan että en ole ainoa joka tällaista kaipaa. Tässä olisi yksilölajien seuroilla ja heille tarjottavilla palveluilla varmasti opittavaa joukkuelajien puolelta.

Turun sanomien juttu: http://www.ts.fi/urheilu/768763/Metsankavijoiden+Tiomila+vuoristorataa


Intervju efter sträcksegern. #10mila2015 #milafinland #tumesuunnistus