Lauantain Särkänniemen sprintti oli mielenkiintoinen kisa. Kuvittelin olevani valmistautunut siihen hyvin. Fysiikan puolella oli vielä pientä hiottavaa ennen seuraavia kisoja. Ilmakuva-analyysit oli tehty, vanha kartta opeteltu, rastivälejä suunniteltu ja reitivalintojen pituuksia mittailtu. Yhteen asiaan en kuitenkaan ollut valmistautunut riittävän hyvin: ihmisiin.
Huvipuistoympäristössä havainnoitavaa riittää normaalia kaupunkia enemmän. Erivärisiä laitteita, hattarakojuja ja kopperoita riittää. Tästä ympäristöstä rastit eivät erotu yhtä hyvin kuin harmaata betonia vasten. 4000-mittakaavan kartalla luettavaa riittää ja kartan perusteella voi olla välillä vaikea päätellä mitä mikäkin symboli vastaa maastossa. Kun tähän lisättiin vielä sinne tänne sinkoilevat lapsiperheet ja omaa kisaansa juoksevat veteraanit, ei oma havainnointikyky enää riittänyt.
Heti K-pisteen jälkeisessä kulmassa meinasin törmätä
pikkutyttöön. Isä ehti kuitenkin nykäisemään lapsensa syrjään. Viisi sekuntia
myöhemmin syyllistyin tahattomaan kyynärpäätaklaukseen seuraavan pikkutytön
kanssa. Ennen ykköstä jouduin vielä pysähtymään lukemaan kartasta rastin
tarkempaa sijaintia, koska ennakosta poiketen en sitä nähny ihmisten takaa.
Rauhoitin tilanteen, mutta en enää koko kisan aikana päässyt kiinni normaaliin
sprinttituntumaan. Olin liian varovainen.
Vitoselle mennessä jälkimmäisestä portista
juostessani karttakäsi osui vastaantulleeseen vanhempaan rouvashenkilöön.
Kartta putosi. Nappasin sen mukaan ja jatkoin juoksua. Yhtäkkiä maasto ei
näyttänytkään siltä kuin oli kuvitellut. En pysähtynyt riittävän pitkäksi aikaa
suuntaamaan karttaa ja paikantamaan itseäni. Säntäsin takaisin tulosuuntaani.
Umpikujaan. Se oli 25 sekunnin Särkänniemiseikkailu. Tokavikalla ihmettelin
vielä hetken aikaa Tukkijokea. Onhan se hyvä vähän katsella paikkoja, jos
vaikka taas kahdenkymmenen vuoden päästä vierailen seuraavan kerran
Särkänniemessä.
Pettymyksen läpikäynti ja muuttuminen sprintteristä
vaativan keskimatkan taitajaksi ei
sujunut ihan yhdessä yössä vaikka lauantai-illan mallisuunnistuksesta
jäikin positiivinen fiilis. Keskimatkan aamupäivän karsinnassa homma oli vielä
hakemista. Finaaliin suoritus kuitenkin riitti. Itse finaalissa homma toimi
aika lailla niin hyvin kuin minulla keskimatkalla vaan voi. Normaalista
poiketen pari reitinvalintavirhettä, mutta ei varsinaisia yli 5sek virheitä
rasteille. Homma oli hallinnassa yli puoli tuntia.
Rastille 16 koin
selvittäneeni alkuvälin hyvin ja edessä olisi enää rastiympyrään lähestyminen
selkeää polkuväylää suoraan viivan alla. Maastosta vastaan tuli kuitenkin iso
aukko jota en kartasta löytänyt. Taktiikka oli ollut ottaa kiinni polusta ja
pyöräyttää siitä kohti pohjoista mäkien välissä kulkevaa polkua ja keltaista
kaistaletta pitkin. Polkua en hakkuujätteen alta nähnyt ja keltainenkin tuntui
olevan hehtaarin kokoinen. Lisäksi pari käyrää noustuani vasemmalla näytti
olevan isompaa rinnettä alaspäin (todellisuudessa vähän ennen rastia oleva rinne, näkyi aukon takia kauas). Maasto ei vastannut ennakkoani. Koska
en voinut olla luulemassani kohdassa, paikallistin itseni sata metriä länteen
seuraavan mäen reunustalle. Ehkä aikasemmin oikealla näkemäni suo olikin ollut
ison suon sijaan lähempänä rastiväliviivaa oleva pienempi suo ja olin siitä
korjannut turhaan vasemmalle. Ihan tyhmä ajatushan tuo jälkikäteen on. Kisassa
olisi pitänyt rauhoittaa tilanne ja paikallistaa itsensä kunnolla. Iso virhe
oli tosiasia vasta kun mäen ylitettyäni juoksin notkelmassa ollutta heikkoa
metsäkoneen uraa pitkälle pohjoiseen vain sillä ajatuksella, että olen oikealla
rastin lähelle vievällä uralla. Sitten en enää oikein jaksanut yrittää kunnolla
ottaa kiinni. Pakka hajosi. 3,5 minuuttia on isoin virheeni pitkään aikaan. Se
on eksyminen.
Molemmat kisat ovat pilaneet virheet jotka ovat
lähteneet liikkeelle siitä, että on tapahtunut jotain yllättävää.
Perusrutiineilla homma on näköjään melko hyvin hanskassa. Mutta heti kun jotain
yllättävää tapahtuu, hanskat hukkuu. Jukolassa pitäisi koittaa pitää hanskat
mukana koko osuuden.
Disclaimer:
Teksti saattaa kuulostaa pettyneen tilitykseltä. Sitä sen pitää ainakin osittain ollakin, tai muuten olisin ollut liikkeellä liian lepsulla asenteella. Virheistä on tarkoitus oppia, myös vanhemmalla iällä. Siksi asiat pitää analysoida. Usein helpottaa jos ne kirjoittaa myös auki. Ihan kaikkia jatkoajatuksia en halua, tai en ole vielä valmis, julkiseen blogiin jäsentelemään. Siksi tekstistä saattaa saada käsityksen, että etsin virheitä lähtökohtaisesti ulkoisista tekijöistä (mm. kilpailuformaatista, radasta tai kartasta). Ne ovat samat kaikille. Virheet ovat omissa toimintatavoissani. Toivottavasti kukaan järjestäjä ei pahoita mieltään.
Leuka rintaa ja kohti uusia pettymyksiä,
Antti
Disclaimer:
Teksti saattaa kuulostaa pettyneen tilitykseltä. Sitä sen pitää ainakin osittain ollakin, tai muuten olisin ollut liikkeellä liian lepsulla asenteella. Virheistä on tarkoitus oppia, myös vanhemmalla iällä. Siksi asiat pitää analysoida. Usein helpottaa jos ne kirjoittaa myös auki. Ihan kaikkia jatkoajatuksia en halua, tai en ole vielä valmis, julkiseen blogiin jäsentelemään. Siksi tekstistä saattaa saada käsityksen, että etsin virheitä lähtökohtaisesti ulkoisista tekijöistä (mm. kilpailuformaatista, radasta tai kartasta). Ne ovat samat kaikille. Virheet ovat omissa toimintatavoissani. Toivottavasti kukaan järjestäjä ei pahoita mieltään.