Alkukesän vuoristorata

Kerrotaan se nyt heti tähän alkuun, niin kiireisten ei tarvitse lukea tekstiä pidemmälle: murtumajalan nilkka on kipeä, suunnistus ei suju ja Jukola jää väliin. Otan taukoa oikeasta harjoittelusta ja kilpailen seuraavan kerran syksyllä - jos silloinkaan.

Tämä vuosi on ollut suunnistuksellista vuoristorataa. Vuoden alussa asenne ja tekeminen olivat kenties parempaa kuin koskaan aikaisemmin. Harjoitusfilosofia ja päivittäinen tekeminen oli tarkasti mietittyä tammikuun lopulle asti. Sen jälkeen nilkka soiroon ja epätoivoista yritystä kuntouttaa se ennen etelän leiri- ja näyttökisareissua. Leirillä fiilis kuitenkin nousi jalan huonosta tilasta poiketen ja kotiin tullessa oli taas motivaatiota puskea korvaavia treenejä. Pari kuukautta niitä tehtyä oli hienoa palata kilpa-areenoille ja intoa riitti haastaa itsensä puhtaisiin suorituksiin. SM-keskimatkalla vuoristoradan vaunut kääntyivät taas laskuun, vaikka fyysisesti tekeminen olikin vielä lupauksia herättävää. Sen jälkeen murtumajalan nilkka on kuitenkin kipuillut enemmän ja enemmän ja samalla suunnistussuoritukset ovat muuttuneet heikommiksi ja heikommiksi. Ei kulkua, ei keskittymistä, eikä edes intoa. Tässä vaiheessa alamäkeä hyppään pois kyydistä. Koitan taas saada nilkkaa kuntoon ja nauttia suunnistuksesta, tai edes juoksusta. Väkisin ei ainakaan kannata yrittää.

Seuraavaan kerran ajattelin viritellä numerolappua rintaan kun olen saanut nilkan kuntoon. Koska se tapahtuu, sitä en tiedä. Yhden asia olen kuitenkin tässä viimeisen kuukauden aikana oppinut: jos on jotain pientä vammaa ja ei itsekään ole varma pystyykö sillä juoksemaan kisavauhtia, niin parasta on pysyä pois kisapaikoilta. Nyt olen tehnyt sen virheen, että olen innoissani palannut parin kuukauden tauon jäljiltä kisoihin. Samaan aikaan nilkka on muuttunut kipeämmäksi enkä ole ollut itsekään varma pystynkö juoksemaan sillä enää seuraavana päivänä. Jos joku paikka ei ole kunnossa, tavoitteellinen urheilija pyörittää koko ajan päässään myllyä siitä mitä voi ja mitä kannattaa tehdä. Suunnitelmat muuttuvat päivittäin ja koko ajan katse / motivaation kohde siirtyy eteenpäin. Tiomila, SM-keskari, Jukola, jne. Samaan aikaan kun tuota ajatusmyllyä pyörittää päässään, tulee joka puolella vastaan tuttuja jotka kyselevät jalan sen hetkistä kuntoa. Mikäs siihen olisi vastatessa, jos vastaus olisi että "jalassa ei ole mitään tuntemuksia ja kuntokin on rautaa". Mutta jos itsekään et ole vakuuttunut jalan terveystilanteesta, voi olla vaikea valehdella päin silmiä ja uskotella samalla itselleen että hyvä kisa tästä tulee. Itseään pystyy huijaamaan tiettyyn pisteeseen asti, mutta yltiöpositiivinen ei saa olla jos haluaa toimia oikein. Jos yrittää saada itsensä uskomaan tai edes unohtamaan mahdolliset kisaan vaikuttavat fyysiset rajoitetekijät, ei tilannetta helpota se, että viiden minuutin välein pitää jollekin selitellä omaa fyysistä virettään ja palata epävarmuuden maailmaan. Eilenkin vielä Suunto-Gameksen 13,5km kisan lähtöpaikalla noin puoli minsaa ennen starttiani joku tuntematon lähtötoimitsija kysyi "onko jalkasi jo kunnossa?". Vartin verkkojen aikana olin unohtanut kisakeskuksen kyselyt ja saanut hyvän fiiliksen päälle, mutta en ollut vielä kyllin vahva päästämään tuota kysymystä ohi korvieni. Varmasti hyvää tarkoittanut kysymys jätti starttihetkellä päällimmäiseksi epävarmuuden. Kun jalkaan sattui muutenkin alusta lähtien, ei suunnistusnautinnosta ollut tietoakaan. Negatiivinen asenne = huono suoritus. Hyvä rata, kartta ja maasto eivät auttaneet. Ei ollut mukavaa. Keskeytin. Päätin lopettaa: itseni huijaamisen, kisoissa käymisen, kevätkauden.

Jukola jää väliin. Jalka ei kestä juosta. Kipeällä jalallani ja keskittymällä ainoastaan siihen kisan aikana olisin liian iso riski koko joukkueelle. Enkä halua juosta Jukolassa. En halua juosta missään, ennen kuin nilkkaan ei satu ja nautin taas suunnistuksesta. Lynxin ykkösjoukkue saattaa kärsiä aavistuksen fyysisesti poisjäämisestäni, mutta henkisesti se vahvistuu. Ja te ketkä ette joukkueeseen kuulu, voisitteko tehdä palveluksen kavereilleni ja nostaa ennen viestiä esille mieluummin heidän vahvuuksiaan kuin mahdollisia kipupisteitään. Ruokkikaa itseluottamusta eikä epävarmuutta.

Palaan areenoille syksyllä, jos saan jalan kuntoon ja löydän motivaation. Siihen asti en vastaa tiedusteluihin nilkan olotilasta, en pidä harjoituspäiväkirjaa enkä kirjoita blogiin. Mukavaa kesää!