Vaikeuksien kautta voittoon

Viikonlopun Tiomilasta kotiintuomisina oli plaketti seitsemännen sijan kunniaksi. Sijoitus on ihan hyvä, mutta jättää sopivasti nälkää Jukolaan. Oma juoksu oli onnistunut ja ensimmäistä kertaa pääsin kirmaamaan vaihtoon suurviestin kärkimiehenä. Vielä reilu vuorokausi ennen juoksua en kuitenkaan tiennyt pystynkö juoksemaan ollenkaan.

 

Tiomila 2015, sträcka fyra.

TuMen Tiomilan juoksujärjestyksiä alettiin miettimään uudestaan sen jälkeen kun vasen pohkeeni ei keskiviikkona kestänyt juoksua. Viime sunnuntaina Sammatissa pidetyssä Eliaksen hölkässä pohkeen ja akilleksen kiinnityskohdan tietämille iski kipu ihan puskista. Tasaisella hiekkatiellä kunnon verryttelyiden ja reilun kolmen kilometrin kovavauhtisemman juoksun jälkeen kipu yltyi täysin olemattomasta sellaiseksi, että oli pakko pysähtyä venyttelemään ja heiluttelemaan jalkaa. Se ei oikein auttanut. Hölkkäsin pois kivun sallimissa rajoissa. Maanantaina hieronnassa jalalla ei voinut tehdä juuri mitään, kun pelkkä kosketuskin sattui. Keskiviikkona yritin juosta heikoin tuloksin ja siinä vaiheessa epäilys pienestä sidoskudosvauriosta muuttui peloksi revähdyksestä tai jostain muusta vastaavasta pidempiaikaisesta vaivasta. Kevään kilpailukausi oli juuri alkamassa, ja tähän väliin ei yksinkertaisesti ollut varaa ottaa parin viikon juoksutaukoa. Varsinkin kun kevätyön viestin jälkeen kaksi viikkoa meni enemmän tai vähemmän flunssassa. Torstaina vierailu paikalliselle fyssarille valitettavasti vahvisti käsitystä parin-kolmen viikon vammasta. Onneksi halusin ja sain toisen fyssarin mielipiteen perjantaina puolen päivän aikoihin. Se oli positiviisempi. Lento Arlandaan oli lähdössä klo 16, joten päätin lähteä ruotsiin kokeilemaan juoksua siinä toivossa, että voisin vielä osallistua Tiomilaan ja ennen kaikkea saisin käännettyä negatiiviset murehtimiset positiivisemmiksi. Jalkaan ei juostessa sattunut juuri ollenkaan ja suunnistus oli hauskaa, joten kerroin managerille olevani valmis. Osuus tosin oli jo vaihdettu varmuuden vuoksi vitosesta neloseksi. Matka lyheni kolmisen kilometriä eikä tiedossa ollut ihan yhtä kovaa seuraa kuin vitosella - huomattavasti helpompi paikka lähteä heikolla valmistautumisella ja mahdollisesti vielä suunnistusta häiritsevällä jalalla.

Heikon alun jälkeen Doug Tullie juoksi kolmannella osuudella, legandaarisella pitkällä yöllä, aivan tykkijuoksun ollen osuuden kolmanneksi nopein ja tullen kärkiletkassa vaihtoon. Siihen paikkaan en kehdannut juosta huonosti. Vedin alun letkan mukana ja kolmos-nelos -hajontojen jälkeen lisäsin vauhtia juostakseni edessä näkyvät selät kiinni. Huomasinkin meneväni omalle hajonnalleni yksin ja kutoselta eteenpäin en enää leimannut millään rastilla kakkosta heikkommalla sijalla. Haastavan kolmanneksi viimeisen rastin jälkeen ihmettelin kun kukaan ei alkanut lyömään lisää kierroksia koneeseen. Tokavikan otin varmasti ja vimeisellekin oli vielä hyvin aikaa suunnistaa omaan tahtiin. Silti se riitti siihen että pääsi kokemaan miltä tuntuu tulla kärjessä vaihtoon. Ei se niin ihmeellistä ollut, sama vaihtosuora siinä olisi ollut edessä joka tapauskessa seuraavillakin sijoilla. Tuntui, ettei perussuorituksen jälkeen ole tarve tuuletella mitään. Ehkä olisi hienompaa tulla kärjessä vaihtoon hieman pidemmältä ja kovatasoiselta osuudelta. Josko ensi vuonnakin yrittäisi tulla Tiomilassa nelososuudelta kärjessä?

Viikonloppu Ruotsissa käänsi ajatukset onneksi positiivisempaan suuntaan ja ehkä kärjessä vaihtoon tulemisen vuoksi saadut onnittelut myös auttoivat. Hienointa oli kuitenkin huomata, että tällä kertaa taisin selvitä ison vammailun sijaan pienellä säikähdyksellä ja neljällä kompromissitreenipäivällä. Useampaan ei olisikaan ollut varaa näillä pohjilla. Selvitystyö kuitenkin jatkuu. Tämä lyhytkin jakso taas kuitenkin osoitti sen, että yksilöurheilijalla tulisi olla hyvä tukiverkosto. Useissa joukkuelajeissa ja yksilölajeissakin olympiatasolla sellainen lienee kunnossa. Sen sijaan suunnistuksen kaltaisessa ei-ammattimaisessa lajissa tukiverkoston rakentaminen on aika pitkälti urheilijan tai tämän valmentajan vastuulla. Valmentajan lisäksi pitää olla lääkäriä, hierojaa, kiropraktikkoa, henkistä mentoria, osteopaattia, naprapaattia, sekopaattia ja mitä näitä nyt on. Ei oikein itsekään tahdo pysyä mukana. Mutta joka tapauksessa akuutin vamman tapauksessa pitäisi päästä nopeasti diagnosoimaan se ja tarvittaviin hoitoihin. Paljon on kiinni urheilijan viitseliäisyydestä, mutta myös palveluiden saatavuudella on vaikutusta. Esimerkiksi fyssarille, jolla viime vuonna jalkaani olen hoidatuttanut, ei löytynyt vapaita aikoja kuukauteen. Jostain piti löytää toinen, mielellään vähintään yhtä hyvä. Ja saada vastaanottoaika päivän parin sisään. Lisäksi yritin päästä ultaäänihoitoon. Hirmu stressihän siitä tulee kun jalan juoksukykyisyyttä miettii muutenkin 90 % hereilläoloajasta. Pelkkä epätietoisuus vie niin paljon omia voimavaroja, ettei voimia edes korvaavien treenien tekemiseen tunnu löytyvän. Jos yksilöurheilijoille tai kilpakuntoilijoille löytyisi ns. yhden tiskin palvelu, jota kautta pääsisi aina haluamalleen asiantuntijalle tai tämän määräämiin tutkimuksiin, olisin valmsi maksamaan siitä jotain. esim. tietty eurosumma kuussa + tarvittavat käyntimaksut erikseen. Ja veikkaan että en ole ainoa joka tällaista kaipaa. Tässä olisi yksilölajien seuroilla ja heille tarjottavilla palveluilla varmasti opittavaa joukkuelajien puolelta.

Turun sanomien juttu: http://www.ts.fi/urheilu/768763/Metsankavijoiden+Tiomila+vuoristorataa

Intervju efter sträcksegern. #10mila2015 #milafinland #tumesuunnistus

Debyytti karhupaidassa

Tapahtunut sitten viime postauksen:

• Neljä päivää Ylläksellä, 260km ja 20h.
• Nyköpingin kisareissu: Perjantaina 50min maastojuoksua lamppu päässä Nyköpingsnattenissa. Lauantaina H21 kortissa treeni. Sunnuntaina TuMen viestidebyytissä Måsenstafettenissa sija 3 (sekä lopputuloksissa että omalla osuudella).
• Kotimaisen kilapilukauden avaus Saaristorasteilla. Sija 3., virhettä 75 sekkaa. Juoksu sujui maastossa. Tästä on hyvä jatkaa kohti muita kevään kilapiluja.

 

Päivän saalis. Uudet mustat vermeet Trintexiltä ja joku pussukka Saaristorastien pakinnoksi. Joku on se varmaan ihan omin pikku kätösin ommellut. Onneksi perheeseen tuli myös greenfee vuodelle 2015 Paraisten golfkentälle, niin jäi käteen jotain muutakin kun rankingpisteet. Ai niin, ei me pelata golfia. Eikä asuta Paraisilla...

Nyt menossa on pääsiäisleiri Karhurannassa. Päivisin reenataan, öisin reenataan. Vähän joka välissä syödään hyvin, saunotaan ja nukutaan. Kivaa puuhaa, mikäs siinä. Harmi vaan että meikäläisen maastojuoksupohjilla ei tätä menoa kestä montaa päivää vaikka treenit olisivatkin alle tunnin settejä. Siksi pitää pyhien jälkeen piipahtaa töissä lepäämässä - tai siis matkustaa kauemmas suunnistusmaastoista. Mieli tekisi maastoon, mutta järki käskee salille tai tielle. Ei makeaa, mahan täydeltä; ei lihaksistoa jökkiin.

Toinen hyvä syy säännöstellä suunnistusta on rajallinen keskittymiskyky. Jos ei ole Thierry, niin on ihan turha yrittää tehdä kolmea suunnistustreeniä joka päivä. Oma keskittymiskyky ei varsinkaan näin keväällä riitä kovin pitkälle. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin suunnistusajattelua rajoittaa lähnnä maastojuoksutuntuman puute. Suunnistus tuppaa helposti olemaan kirjaimellisesti jaloissa. Ensin pitäisi saada maastojuoksuaskel sellaiseksi, että se olisi rentoa ja rullaisi itsekseen. Sillä saralla riittää vielä työtä, onhan tässä sellainen puolen vuoden tauko pohjoismaalaisista metsistä. 0 km maastossa 25-mannan ja nyköpingsnattenin välillä.

Pitkä tauko metsäsuunnistuksesta ei Portugalin ja Espanjan maastoissa tuntunut missään, ehkä jopa jaksoin keskittyä parin viikon ajan jokaiseen treeniin normaalia paremmin. Periaatteessa suunnistusrutiini löytyi helposti. Toisaalta pidemmän suunnistustauon jälkeen  olisi helppoa ajaa sisään uusia rutiineja koska perustekeminen ei ole välttämättä yhtälailla automaaation tasolla kuin se myöhemmin kauden aikana on. Vanha koirakin voisi oppia uusia temppuja. Se toisaalta edellyttäisi täysimittaista keskittymistä treeneissä, eikä vetelemistä sinne päin luottaen automaatioon. Erityisesti tuollainen kostautuu yöllä. Pienikin laiskottelu rastilta lähdössä tai rastinotossa, ja koukku on tosiasia. Välit pystyy vetämään hyvin kun ei tarvitse nyhrätä niin tarkasti, mutta rastityöskentelyn osalta automaatio on heikommassa jamassa. Päivällä rastityöskentelyssä laiskottelusta ei rokoteta yhtä isosti, varsinkaan keväällä kun hyvä näkyväisyys pelastaa melko paljon. Niissä parissa yötreenissä, jotka olen ehtinyt nyköpingnattenin yömaastojuoksun lisäksi tekemään, on tuntunut siltä että talvitauon aikana olen kadottanut yötatsin. Pieni yökettu sisältäni on kadonnut. Ei se ole. Ei sellaista ole. Kaikki on kiinni tekniikasta. Ja siitä miten oman tekniikkansa mukauttaa. Ja siitä missä suunnistustaidossa on puutteita.

Heikkoudet: rastityöskentely, kompassin käyttö, alamäkijuoksukyky. Vahvuudet: epävarmuuden sietäminen, vahva valovoima (Mila Vega), kokemus.

Kun yllä kirjoitin rastityöskentelyssä laiskottelusta, tarkoitin pikemminkin sitä että luottaa liikaa omaan rutiiniin. Pitkän tauon jälkeen rutiini ei ole sillä tasolla kuin normaalisti ja siksi puutteet tekniikassa korostuvat. Välillä on hyvä ottaa etäisyyttä omaan tekemiseen ja ajaa uusia toimivampia rutiineja pikku hiljaa sisään. Nälkä pitää säilyä tai muuten vedellään taas ihan liikaa automaatiolla ja väärillä toimintatavoilla.

 

Priimaa @Långhagaberget

Kohta taas Milaa päähän ja yhteislähtöyötreeniin!

Intervallirallia

Tammikuussa maksimikestävyyttä 10 % harjoittelusta, helmikuussa vauhtikestävyyttä 26 % ja maaliskuussa tähän mennessä mk:ta 10 % (+vk 19 %). Ei ihan perinteistä suunnistajan talvikauden harjoittelua. Täksi kaudeksi suunnitelmissa on ollut rytmittää harjoittelua voimakkaammin, vähentää kokonaismäärää ja keskittyä enemmän yksittäisiin harjoituksiin.  Avainasemassa jaksotuksen suunnittelussa olivat myös pari hyvin tehopainotteista hapenottoa kehittävää jaksoa, jotka myös intervalliblokkeina tunnetaan. Viime elokuussa (linkki juttuun) tein ensimmäisen yli kymmenen päivän blokin ja siitä saamieni hyvien kokemusten pohjalta päätin sisällyttää sellaiset myös tammi- ja maaliskuulle. Ideana on tehdä paljon lyhyitä intervallitreenejä vähän maksimisykettä alemmilla tehoilla.

Paluu reilun parin viikon etelän leiriltä tapahtui su-ma yönä 1-2.3. Siihen pari-kolme päivää kevyttä huoltavaa ja torstaina intervalliralli lähti käyntiin kolmen tonnin testillä. Leiri ja palauttelu eivät varsinaisesti olleet valmistaneet siihen, mutta silti vain sekunnin parannus tammikuuhun oli pieni pettymys. Siihen sitten erilaisia vetoja yläkynnyksen tuntumassa suurimmaksi osaksi sprinttikartta kädessä, muutama kerta puhdasta tietuuppausta ja kerran soutuvetoja. Vähän juoksupainoitteisempi setti tuli, mutta minkäs teet kun Brysselin reissulla hotellin kuntosalilla oli kova ruuhka ja ulkona uusia juoksureittejä odottamassa tutustumista, tai kun Helsingissä oli +10 ja kirkas auringonpaiste silloin kun olin suunnitellut meneväni kuntosalille viettämään laatuaikaa soutulaitteen kanssa. 

Tässä tiivistelmä harjoituksista:

5.3. ap: 1000m+3000m/9'07''+1000m  Ip: Helsinki Night Challenge Salmisaari 4,8km/18'.

6.3. ap: soutuvedot 5*4'/pal 2-3'.

7.3. kevyt, vesijuoksu 30'.

8.3. ap: korttelit Koivukylä, vedot 13'+7'+5'/pal 3'. ip: sprinttivedot Keilaniemi 5'-3'/pal 2'.

9.3. ap: 4*(4'24''-4'07'')pal 2', vr Brysselin sprinttikartalla. ip: vedot 4*(4'15''-4'08'')/pal 2'.

10.3. lepo

11.3. al: vedot 6'+5'+4'+3'/pal 2'.

12.3. ap: sprinttivedot Töölö/Kauppis 4*(4'40''-3'30'')/pal 2'. Ip: HNC Töölö 4,7km/19'.

13.3. kevyt, vr 20'+keskivartalon kp 20'.

14.3. ap: EsAk sprint 2014 Kauklahti, 4*n.4'/pal 2'. ip: sprinttivedot Perkkaa 3*6'/pal 2'

15.3. ap: sprinttivedot Kamppi 4*n.4'/pal 2'. Ip: sprinttivedot Pitäjänmäki 3*6'/pal 2'

16.3. kevyt, työmatkapyöräilyt, yht 45'.
17.3. ap: 4*4'/pal 2'. Ip: sprinttivedot Pikku-Huopalahti 2*6'/pal 2'+tiellä 2*3'/pal 2'.

18.3. ip: HNC Baana/Kamppi 5,1km/21'.              

  Yht. n. 18h, 160km ja 17 kovaa treeniä 14 vuorokauteen. 12 sprinttitreeniä.

Jalat kesti setin yllättävän hyvin ja mieskin jotenkuten. Hermosto väsyi loppua kohti ja suunnistusajatus karkaili jopa sprintatessa. Sykkeet ja juoksuvauhti olivatkin jo sitä luokkaa viimeisessä kovassa sprintissä, että tietää kokonaisrasituksen menneen hieman yli. En pidä sitä kuitenkaan kovin vaarallisena - pääasia että itse tiedostaa asian ja reagoi siihen oikein. Nyt pari päivää jalkojen heiluttelua ja päälle Ylläksellä muutama päivä aeroopista suksittelua, pari päivää herättelyä ja pohjoismaisen kevätkauden avaus Nyköpingsnattenissa reilun viikon päästä. Huhtikuussa teemana näyttäisi sitten olevan kisakauden avauksen lisäksi nopeus+voima.

Hyvin menee mutta menkööt

Etelän lerille lähtiessä henkilökohtainen viikon juoksurajoite oli asetettu 100 kilometriin. Se täyttyi tällä viikolla jo torstaina, joten eilen piti jättää juoksut väliin ja nostella painoja. Oikeasti olin suunnitellut eiliselle kevyemmän päivän ja sellainen siitä tulikin (mitä nyt 600km autossa). Mutta tänään lauantaina ja huomenna sunnuntaina juoksukilometreiltä ei voi välttyä. Mitään muuta kuin lihasväsyä ei tunnu jaloissa, joten 50 % tavoitteen ylitys sallittakoon. Samalla otan ensi viikon uudeksi tavoitteeksi juosta vähemmän kuin mitä tälle viikolle tulee. Sitten onkin edessä paluu kotiin jossa lepääminen ja korvaava harjoittelu on helpompaa.

Viikko sitten lauantaina juostiin Portugal O-meetingin ensimmäinen kisa - 17,2km. Matkustuksen ja viiden tunnin unien päälle pisin juoksuni sitten syyskuun SM-pitkän. Samoin ensimmäinen metsäsuunnistus sitten lokakuun 25-mannan. Ja tietysti kauden ensimmäinen kisa, ensimmäinen kisa uudessa TuMen paidassa. Illalla vielä yösprintti verkkoineen ja päivän saldoksi kirjautui 30km. Ei varsinaisesti kevyin mahdollinen alku reilun parin viikon leirille ja ylipäätään maastossa juoksuun. Sunnuntain 8,1km keskarilla suunnistus sujui jo aika hyvin ja uskalsin lähteä liikkeelle ihan kisamielellä. Tuloksena sija 15 ja reilu pari minsaa kärkeen. Maanantain WRE:n 17,9km osoittautui vielä turhan pitkäksi maastojuoksuun tottumattomille jaloille, ja virhettäkin tuli ihan liikaa. Tiistaina vielä pintakaasulla 13,7km kisa & iltatreeni ja neljään päivään saatiin suunnistuskilsoja 70 (linnuntietä). Päälle pari päivää omia treenejä ja perjantaina siirtyminen Espanjan puolelle Punta Umbriaan jossa siis seuraava reilu viikko kuluu TuMen leirillä. Loppuun vielä Andalucia o-meeting ja siihen yölento kotiin (vai ylikuntoon / monttuun, toim.huom.)

POM day 3. 8,1km

Suunnistustauon aikana minusta on tullut näköjään keskimatkan mies. Jos tarkastellaan virhemäärää s/km, niin keskimatkan kisassa ja vastaavan pituisissa treeneissä virhesaldo on jäänyt vähäisimmäksi. Yösprintissä tuli hosuttua liikaa ja pitkillä matkoilla ajanhukkaan aiheuttivat tiheiköt - en joko osannut kiertää riittävästi tai sitten juutuin puskiin kiinni. Aikaisemmin tilanne on ollut päinvastainen; keskimatkalla virhettä per kilometri on kertynyt eniten. Nopeasti voisi analysoida, että nyt keskittymiskyky on parempi ja suunnistusnälkää riittää. Ehkä kuitenkin parempi kerätä lisää havaintomateriaalia ennen kuin teen pidemmälle meneviä johtopäätöksiä. Suomen maastoissa saatetaan keskimatkoilla tarvia muutakin kuin hyvä lähtösuunta. Aika nopeasti pääsin kaikessa takemisessä takaisin lähelle perustasoa. Näiltä pohjilta on hyvä lähteä kehittämään fysiikan lisäksi myös tekniikkaa.

Pakko vielä hehkuttaa loppuun kuinka siistiä puuhaa suunnistaminen on ja kuinka hienoa on ollut päästä taas reissun päälle. Vammojen jälkeen osaa taas arvostaa urheilijan elämää. Henkisesti tuntuu ihan lomalta.

 Home beach

Tummaa keulaan

Seura vaihtuu - Tästä päivästä lähtien olen mies mustissa.

Uusi kausi, uudet kujeet

Vuosi 2014 oli ja meni. Nyt yritän tehdä kaikkeni sen eteen, että vuosi 2015 olisi parempi. Henkisesti viime vuosi oli todella koetteleva jalkavaivan kanssa taistellessa. Kaikki alkoi aika tarkkaan vuosi sitten esportissa väärään suuntaan harhailleesta mummosta. Toukokuussa pääsin ensimmäistä kertaa kisoihin, kesäkuu meni taas sivu suun, elokuussa palasin maastoon ja syyskuussa kausi päättyi uudelleen. SM-sprintin ja SM-viestin menestyksen jälkeen pyyhkeen kehään heittäminen jo kolmatta kertaa samana vuotena oli kova paikka. Olin valmis lopettamaan kilpaurheilun, mutta toisaalta tarvitsin jalan kuntouttamiseen motivaatiota. Sitä ei vaan enää ollut. Olin valmis valitsemaan helpomman elämän. Se elämä olisi kuitenkin ollut tylsempää. Siksi päätin vielä yrittää. Hakea muutosta. Alkaa sprintteriksi. Vaihtaa seuraa.

Joudun edelleen tekemään harjoittelussani kompromisseja jalan takia. Kovat treenit juosten ja muuten voimaa + korvaavia. Metsään pääsen ehkä vasta keväällä.

Olen Lynxissä kehittynyt suunnistajana valtavasti. Fyysisesti, mutta erityisesti taidollisesti. Uskon, että olisin voinut edelleenkin kehittyä. Päätös seuranvaihtamisesta ei ollut missään tapauksessa helppo. Mutta nyt se on tehty ja toivottavasti saan siitä kaivatun motivaatio- ja kehitysbuustin.

Tässä linkki Turun sanomien lyhyeen juttuun.


Kiitos Lynx kaikesta!

 

2012 Lynx jyräsi sijalle 16.

 

2010 Kytäjältä sija 4.

 

2008 Tampereella haastattelussa

Runaholic vieroituksessa

Hei, nimeni on Antti ja olen runaholic, juoksuriippuvainen. En ole ottanut kunnon juoksuaskelia nyt kolmeen viikkoon, korkeintaan lyhyen saunalenkin jonain iltana. Toista se oli ennen. Saatoin aloittaa juoksemisen jo heti aamusta, ja usein löysin itseni illalla jostain pimeästä märästä metsästä yksinäni juoksemassa. Pahimmillaan saatoin juosta koko yön. Joskus olen lounastunnilla lähtenyt salaa juoksemaan läheiseen puistoon. Välillä olen yrittänyt peitellä juoksemistani esimerkiksi työkavereiltani tai sitten olen valehdellut läheisilleni juosseeni vähemmän kuin mitä oikeasti olin. Viime viikkoina olen kuitenkin pyrkinyt vieroittumaan juoksemisesta, koska elimistöni ei ehkä kestä koko loppuelämääni tekemiäni juoksumääriä.

Juoksemisen aloitin jo lapsena. Ensin se oli ihan viatonta leikkimistä ja kavereiden kanssa metsässä tai pallokentällä kirmaamista. Joskus yläasteen aikoihin siirryin pikkuhiljaa suurempiin kertamääriin ja kuudentoista vuoden iässä aloitin juoksun systemaattisen käytön. Juoksin yhä enemmän ja muut miedommat liikuntamuodot jäivät pikkuhiljaa toissijaisiksi. Nyt viitisentoista vuotta myöhemmin huomaan olevani aika pahasti riippuvainen päivittäisestä juoksuannoksesta. Toki olen tiedostanut juoksun koukuttavan vaikutuksen jo aikaisemminkin, mutta se on helppo jättää huomioimatta silloin kun kaikki sujuu hyvin ja elää lähes jatkuvassa juoksueuforiassa.
Nyt olen joutunut kokeilemaan paluuta kevyempiin liikuntamuotoihin. Olen yrittänyt korvata juoksun mm. pyöräilyllä, kuntosalilla, sisäsoudulla, spinningillä ja jopa hydrospinningillä. Mikään näistä ei ole antanut samanlaista hyvänolontunnetta kuin juoksu, puhumattakaan pitkästä polkulenkistä aurinkoisessa syyskelissä. Eilen sellaiseen olisi ollut oivalliset olosuhteet ja juoksukavereita olikin menossa pariin houkuttelevaan tapahtumaan. Lyhyttä saunalenkkiä seuraavana päivänä mieli on tehnyt juoksemaan, mutta en ole siihen leikkiin ryhtynyt. Olisi helppoa antaa pikkusormi juoksulle, mutta se voisi kipeyttää jalkaa entisestään ja aiheuttaa sen että tulevaisuudessa en voisi juosta tätäkään vähää.

... ja kausi päätökseen (kuinka monta kertaa voi tipahtaa huipulta pohjalle yhdellä kaudella?)

SM-yön mitalisarja 2012 pronssia ja 2013 hopeaa ei saa jatkoa. SM-yön karsinnallinen finaali juostaan historian ensimmäistä kertaa ilman minua. 

Ihmeellinen on maailma. Yhtenä viikonloppuna juokset SM-kisoissa sijat 4 ja 5, seuraavana et pysty starttaamaan ollenkaan. Nyt on kuitenkin tilanne niin, että koko kauden vaivannut vasen nilkka menee soiroon jokaisella maastossa otetulla askeleella. SM-pitkälle strarttaaminen oli virhe. Vielä suurempi virhe on ollut ylipäätään juosta maastossa jalalla joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. SM-viesti oli ilmeisesti niin kova koettelemus, että nilkan hermotus ei ole toipunut siitä SM-yöhön mennessä. Tilanne on sama kuin keväällä jukolaleirin aikoihin - nilkka ei toimi normaalisti - suunnistus ja maastojuoksu ei onnistu samaan aikaan. Jätän SM-yön väliin ja pistän samalla koko paskan kauden pakettiin. Jos oikein innostun, niin saatan laittaa koko huippusuunnistus (tai mitä se panostus nyt ikinä onkaan ollut) uran pakettiin. Tältä pohjalta on kuitenkin turha jatkaa.

Tykkään harjoitella - on hienoa juosta pitkiä lamppulenkkejä, on hienoa päättää kova treeni tavoiteaikaan juostuun viimeiseen vetoon, on hienoa saavuttaa seuraavalle kaudelle asetettu tavoite.
Entä jos ens kaueksi ei ole tavoitteita? Entä jos ainoana tavoitteena on joskus pystyä juoksemaan pitkää karttalenkkiä kivuitta? Mikä saa miehen silloin lenkille, mistä löytää motivaatio juosta sama työmatka kahdettasadattaseitsemättäkymmenettä kertaa? Pahasti pelkään että vastausta ei ole. Pelkään, etten löydä motivaatiota. Pelkään, etten enää ikinä nauti suunnistamisesta kuten olen tehnyt. Pelkään, että en keksi syytä millä huijata itseni treenaamaan määrätietoisesti kohti ensi kautta.

On helppoa ajatella, että nilkan mahdollisen operoinnin ja kuntouttamisen syyksi riittäisi kompromissiton harjoittelu jatkossa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Kuntouttamismotivaatio löytyy parhaiten jos mielessä on jokin tavoite. Jos tavoitetta ei ole, kuntouttaminen saattaa jäädä puolitiehen tai hermot loppua kesken kaiken. Itse olen tällä kaudella aloittanut harjoittelun puhtaalta pöydältä kaksi kertaa: ensin maaliskuussa ja sitten kesäkuussa. Ensimmäisellä kerralla minua motivoi edessä oleva kilpailukausi ja tietty päivämäärä jolloin voisin taas alkaa totutella juoksuun. Toisella kerralla motivaatiota oli kaivettava syvemmältä ja se löytyikin kunhan oman aikani olin rypenyt henkisessä pahoinvoinnissa ja harjoittelemattomuudessa. Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Kolmas kerta huipulta pohjalle samalla kaudella on kuitenkin niin paha kolaus omassa motivaatiorepertuaarissani, että en voi juuri nyt luvata toipuvani siitä. Kenties avuksi pitää kaivaa ulkoiset motivaatiotekijät tai etsiä motivaatiota jostain muualta. Samat aikaisemmin kokeillut niksit eivät varmasti enää toimi yhtä hyvin, joten heikoilla jäillä ollaan. Edessä on valinta: joko jatkaen menestyksen metsästämistä tai sitten tyydyn hangaround-wannabeen rooliin. Yhtään täysosumaa urallani en ole saavuttanut, joten sikäli motivaatiota vielä riittäisi. En ole kuitenkaan yhtään varma siitä, olenko valmis antamaan periksi omista kiinnostuksen kohteista menestyksen ehdoilla. Menestys ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole se tekijä joka saa minut kerta toisensa jälkeen haastamaan itseni mahdollisimman puhtaaseen suunnistussuoritukseen tai solmimaan lenkkareiden nauhat.

Edessä on joko täysin uuden kiinnostuksen kohteen etsintä tai takin kääntö ja tavoitteiden hakeminen juoksulajien puolelta. Sinäänsä maksimikestävyyspohjainen kestävyysjuoksu ei kiinnosta itseäni yhtä paljon kuin  kestävyys- ja kestävyysvoimapohjainen pitkänmatkan suunnistus. Toki tykkään sekä pitkistä treeneistä, että kovista intervalleista. Jos juoksukilometreille tulee rajoitin, niin silloin yhtenä motivaattorivaihtoehtona voisi olla kestävyysjuoksumatkojen tulosten parantaminen. Se kuitenkin edellyyttäisi sopivan tavoitteen löytämistä. Veikkaan, että tavoitteen saavuttaminen vaatisi myös enemmän henkistä motivaatiota. Ja sitä ei juuri tällä hatkellä ole muille jaettavaksi. Jos sinulta löytyy ylimääräistä, niin ole yhteyksissä - katsotaan josko päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja jos et omista ylimääräistä motivaatiota, niin yksi toimiva nilkkakin voisi kelvata. Uskoisin pääseväni sillä jo melko pitkälle. ...Tai sitten menen nilkan leikkaukseen ja kitkuttelen kuntoutusvaiheen yli ja tulen ensi kauden kisoihin ns. väkisin. Kun en muutakaan keksi.


Ens kauel! (tai sit kun siltä tuntuu...)