Kesähuolto

Pitäisi olla matkalla Kainuuseen MM-katsastuksiin ja Huippuliigan pariin viimeiseen kisaan. Pitäisi olla valmis tekemään hyvät suoritukset ja  omalta osaltani pyrkiä vaikuttamaan siihen, että suomipaitaan ei tarvitse valita ketään huonokuntoista. Ennen kaikkea pitäisi olla tikissä. En ole.

En ole pystynyt harjoittelemaan sillä tavoin kuin olisin halunnut tai kuten onnistuneen tammi-maalikuun harjoittelun perusteella olin kuvitellut. Viimeisestä kymmenestä viikosta suunnitelmien mukaan olen harjoitellut ehkä parina viikkona. Mitään isoa vaivaa ei ole ollut - sen sijaan kaikkea erilaista pikkuhäikkää. Kunto on ihan kohtuullinen, mutta kun tiedän että olisin voinut tehdä asiat paremminkin, se vaikuttaa henkiseen puoleenkin. Tämä näkyi esimerkiksi Loviisan viikon takaisessa MM-katsastussprintissä, johon lähdin jo ehkä hieman luovuttaneella asenteella.

Tämä sapluuna alkaa olla tuttu jo edellisiltä vuosilta: talven ja kevään harjoittelu sujuu ilman suurempia ongelmia, mutta keväällä kisakauden kuluessa pienet ongelmat sotkevat kuvioita ja lupaavasti alkamassa oleva kausi lässähtää keskinkertaiseksi. Eikä kyse omasta mielestäni ole ollut liian kovasta harjoittelusta, korkeintaan kohonneesta kokonaisrasituksesta ja/tai huonosta tuurista. Kisaruljanssi jatkuu maaliskuulta käytännössä katkeamattomana joka-viikonloppu-kisoissa -putkena lokakuun loppuun. Nuorempana sen saattoi vielä kestää ja jossain välissä aina osui kulku ja taitopuoli samoihin kisoihin kohdilleen. Näin veteraanisarjoja jo lähempänä olevana kaverina olen kuitenkin joutunut toteamaan, että paikat eivät kestä. Toisaalta olen oppinut, että väkisin ei kannata vetää vielä yksiä (kisoja), koska sitä seuravana viikonloppuna on kuitenkin vielä jotain muka-niin-tärkeää kisaa tarjolla. Silloin on otettava aikalisä tai erätauko kun kroppa niin ilmoittaa. Parin viime vuoden aikana kroppa on ilmoitellut turhan usein. Ja jotain olen oppinut. Parasta laittaaa lappu luukulle jossa kerrotaan, että palaan lomien jälkeen.

Fakta on se, että MM-katsastuksissa ei minulla olisi ollut suurta sanottavaa kisalippuja jaettaessa. Sprintin suhteen liput taisivat livetä kourasta jo Särkänniemessä ja maastomatkoille ei reilun kuukauden projektilla hankita riittävää pohjaa jos lähtötaso siihen on heikompi kuin vuosiin. Toisaalta jo parin viikon tiukemmalla metsäsuunnistusjaksolla onnistuin pääsemään Anttolan kansallisten voittoon ja lähellä se olisi voinut olla Suunto-Gameksessakin jos en olisi vääntänyt nilkkaa ympäri. Jukolan yössä meinasi tulla kylmä vaikka mittari näytti +17C. Muilla kakkososuuden kavereilla ei joko tossu ollut syönnillään tai sitten tuli koukkua niin paljon, että oli itsekin karkumatkalla tehtävä yksi iso sivuunajo, jotten olisi tullut rikkoneeksi joukkueen taktiikkaa. Terävien treenien puute näkyi kuitenkin loppusuoralla jossa jäin Huovilalle kuin Jethro Rostedt Jukolan lähtökiihdytyksessä.
Noihin kisoihin peilaten olisi ollut kiva nähdä mihin rahkeet riittäisivät silloin kun kaikki kovat kaverit ovat tosissaan samalla starttiviivalla.

Varman päälle tien kautta. Vanhan kartan (oik.) ajoura oli kadonnut. Tilalle ykkösosuuslaiset olivat tampanneet uuden uran soiroon (sininen reitti).

Kainuun kisat, erityisesti pitkä matka, olisivat toimineet samalla myös hyvänä lähtötason mittarina syksyn SM-pitkää ja -yötä varten. Pari viikkoa sitten suunnittelin vielä syksyn tavoitteiksi noita pidempiä kisoja. Tosin alla oli vain yksi yli 10km suunnistus, Jukola. Sekin 70min. Toinen "pitkä matka" tuli juostua Itävallan Thermenland Openissa juhannuksena, 10,3 km/55min. Vähän eri kaliiberia kuin MM-katsastusten 15 km/92min tai syksyn SM-pitkän samanmoinen. Kisakauden alettua olen saanut kasaan säälittävät kaksi yli sadan kilometrin viikkoa. Niitä pitäisi saada kesän aikana pari lisää sisältäen mielellään pidempää rentoa vk-suunnistusta, jotta syksyn tavoitteet voisivat olla maastossa. Pienillä juoksumäärillä voisi vielä yrittää sprinttimenestystä, mutta jos lyhyiden kovien vetojen juokseminen ei onnistu, niin ei sprintissäkään taida saada irti sitä mihin parhaimmillaan pystyisi. Ehkä tässä kesän huoltotauon aikana syksynkin tavoitteet selkeytyvät. Kauden päätavoitteena on kuitenkin ollut, se että pystyisin ylipäätään juoksemaan ja suunnistamaan.

Jotain tavoitteita syksyksi pitää asettaa, jos haluan motivoida itseni kuntouttamaan jalkaa tosissaan. Toinen vaihtoehto on ottaa löysemmin rantein ilman suunnitelmaa. Silloin myös nilkkajumpat jäisivät helposti tekemättä ja juoksut juoksematta. Välivaihtoehdot eivät tule kyseeseen - turha on itseään huijata. Joko tehdään asiat hyvin tai sitten ei. Pieniä ovat silakat joulukaloiksi, sanoisi Paavo Pystynen.

Itävallan reissulla en syönyt yhtään burgeria. Silti voitin Burgerlandin sprinttimestaruuden. Yli sadan kilsan juoksut vaativat myös kunnon tankkausta, kuten puolikkaan paneroidun kanan parilla salaattilautasella.

Alkukesän vuoristorata 2015

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin blogiini jutun otsikolla "Alkukesän vuoristorata". Vaikka tällä hetkellä alkukesä tuntuu menneen aika pitkälti viimevuotisilla raiteilla ylös alas, ei tilanne ole kuitenkaan yhtä ikävä kuin silloin. Tämä vuoden rata on ollut tasaisempi. Ja mikä tärkeintä, olen päässyt nauttimaan ulkoilmaurheilusta

 (c) Anttolan Urheilijat.

2014 kevät meni pitkälti sivu suun suunnistustouhuista ja sitä myötä myös kauden tavoitteet jäivät vain kaukaisiksi unelmiksi. Pari vammakuukautta ja treenaamistä lähinnä vain kuntosalin hämärässä. Tänä vuonna ainakin ensimmäiset tavoitteet jäivät saavuttamatta, mutta vammaisena on mennyt vaan pari viikkoa ja saman verran flunssassa. Molempina keväinä Tiomilaan olen lähtenyt kokeilemaan juoksua, SM-keskarin olen juossut sijoille ynnä muut. Pisteenä i:n päälle 2014 ja 2015 Suunto-Gamesin pitkät matkat Jukolaa edeltävän sunnuntaina ovat päättyneet keskeytykseen. Viime vuonna reissu jäi kesken vähän ennen kymppirastia. Tänä vuonna selvisin 50m kymppiä pidemmälle. Viime vuonna siitä seurasi kuukauden juoksutauko, tänä vuonna riittänee pari päivää. Kyllähän näitä yhtäläisyyksiä löytysi vielä muitakin, mutta pääpointtini on kuitenkin se, että viimevuotisten vaikeuksien jälkeen osaan silti nauttia urheilusta silloinkin kun kaikki ei mene ihan putkeen. Toisaalta huonot kisasuoritukset harmittavat nyt ehkä enemmän. Johtuiskohan siitä että kunto on hyvä mutta en ole saanut hommaa natsaamaan? Hyvät kisat ovat olleet taidollisesti todella hyviä, joten rima saattaa olla tällä hetkellä aika korkealla. Itsehän sen sinne olen asettanut ja yli meinaan mennä. Rutiinilla ja kerta toisensa jälkeen.

Pitää muistaa keskittyä positiivisiin tekijöihin suorituksissa tai hakea onnistumisia hyvin menneistä kisoista. Suomalaisiin tai suomalaiseen kulttuuriin on ehkä turhan paljon sisäänrakennettua negaatiota. Realisti pitää olla, ei pessimisti (eikä itäsuomalainen...). Sprintissä pitäisi olla agressiivisempi, maastossa rauhallisempi. Siinä voi olla välillä vaikea tasapainoilla. Pienet asiat voivat heilauttaa balanssia jompaan kumpaan suuntaan. Omalla ajatuksella se pitäisi saada korjattua. Suunnistusteknisesti siis suhteellisen tasaisen vuoristoradan kyydin pitäisi olla tuloksia tuottava. Sopivasti jarruttelee oikeissa kohdissa ja välillä saa ottaa kunnolla mahanpohjastakin. Kuitenkin hallitusti. Yhtä huippua tai kunnon nousukiitoa kuitenkin huutais just nyt. Taidan laittaa sellaisen tilaukseen ens viikonlopuks.

 (c) Hiironen

Tässä kirjoitellessa tuli mieleen, että en ehkä ole blogin puolella jakanut kiitosta niille ihmisille joiden ansiosta viimevuoden kaltaista jalan aiheuttamaa vuoristorataa on ollut helpompi hallita. Läheisten lisäksi tärkeässä roolissa ovat olleet hieroja Aki Rissanen, Sun Osteopatian Eero Palevaaraa, Kiropraktikko Anders Åkerman sekä fyssarit Jasmine Lönnroth ja Juha Parikka. Suosittelen ja kiitän!

Ei mitään

Kevätkauden ensimmäinen tärkeä viikonloppu on takana. Tuloksena Huippuliigan sprintin 13 ja SM-keskimatkan 30 sija. Ei välttämättä kaikkien mielestä katastrofaalisia sijoja. Mutta minulle molemmat ovat olleet sen suuruisia pettymyksiä, että yöt ovat menneet enemmän suorituksia analysoida ja virheiden syitä vatvoessa kuin nukkuessa. Varsinkin sprintin suhteen itseluottamus oli hyvä ja fysikaan puolesta olisi ollut saumat vaikka voittoon. En kuitenkaan onnistunut silloin kun olisi pitänyt. En onnistunut tekemään edes kohtuullista suoritusta. Se harmittaa. Kevään sprinttisatsauksesta ei tullut toivomiani tuloksia. Ei tullut maailmancup-paikkaa ja sitä myöten taisi mennä saumat myös muihin sprintin edustustehtäviin tänä vuonna. Myös pari etukäteen tärkeää viikonloppua menetti merkityksensä. Tuntuu, että henkilökohtaisella puolella kevätkausi oli tässä. Kevään saldo: ei mitään.


Lauantain Särkänniemen sprintti oli mielenkiintoinen kisa. Kuvittelin olevani valmistautunut siihen hyvin. Fysiikan puolella oli vielä pientä hiottavaa ennen seuraavia kisoja. Ilmakuva-analyysit oli tehty, vanha kartta opeteltu, rastivälejä suunniteltu ja reitivalintojen pituuksia mittailtu. Yhteen asiaan en kuitenkaan ollut valmistautunut riittävän hyvin: ihmisiin.

Huvipuistoympäristössä havainnoitavaa riittää normaalia kaupunkia enemmän. Erivärisiä laitteita, hattarakojuja ja kopperoita riittää. Tästä ympäristöstä rastit eivät erotu yhtä hyvin kuin harmaata betonia vasten. 4000-mittakaavan kartalla luettavaa riittää ja kartan perusteella voi olla välillä vaikea päätellä mitä mikäkin symboli vastaa maastossa. Kun tähän lisättiin vielä sinne tänne sinkoilevat lapsiperheet ja omaa kisaansa juoksevat veteraanit, ei oma havainnointikyky enää riittänyt.

Heti K-pisteen jälkeisessä kulmassa meinasin törmätä pikkutyttöön. Isä ehti kuitenkin nykäisemään lapsensa syrjään. Viisi sekuntia myöhemmin syyllistyin tahattomaan kyynärpäätaklaukseen seuraavan pikkutytön kanssa. Ennen ykköstä jouduin vielä pysähtymään lukemaan kartasta rastin tarkempaa sijaintia, koska ennakosta poiketen en sitä nähny ihmisten takaa. Rauhoitin tilanteen, mutta en enää koko kisan aikana päässyt kiinni normaaliin sprinttituntumaan. Olin liian varovainen.

Vitoselle mennessä jälkimmäisestä portista juostessani karttakäsi osui vastaantulleeseen vanhempaan rouvashenkilöön. Kartta putosi. Nappasin sen mukaan ja jatkoin juoksua. Yhtäkkiä maasto ei näyttänytkään siltä kuin oli kuvitellut. En pysähtynyt riittävän pitkäksi aikaa suuntaamaan karttaa ja paikantamaan itseäni. Säntäsin takaisin tulosuuntaani. Umpikujaan. Se oli 25 sekunnin Särkänniemiseikkailu. Tokavikalla ihmettelin vielä hetken aikaa Tukkijokea. Onhan se hyvä vähän katsella paikkoja, jos vaikka taas kahdenkymmenen vuoden päästä vierailen seuraavan kerran Särkänniemessä.

GPS-seuranta ja tulokset

Pettymyksen läpikäynti ja muuttuminen sprintteristä vaativan keskimatkan taitajaksi ei  sujunut ihan yhdessä yössä vaikka lauantai-illan mallisuunnistuksesta jäikin positiivinen fiilis. Keskimatkan aamupäivän karsinnassa homma oli vielä hakemista. Finaaliin suoritus kuitenkin riitti. Itse finaalissa homma toimi aika lailla niin hyvin kuin minulla keskimatkalla vaan voi. Normaalista poiketen pari reitinvalintavirhettä, mutta ei varsinaisia yli 5sek virheitä rasteille. Homma oli hallinnassa yli puoli tuntia.

Rastille 16 koin selvittäneeni alkuvälin hyvin ja edessä olisi enää rastiympyrään lähestyminen selkeää polkuväylää suoraan viivan alla. Maastosta vastaan tuli kuitenkin iso aukko jota en kartasta löytänyt. Taktiikka oli ollut ottaa kiinni polusta ja pyöräyttää siitä kohti pohjoista mäkien välissä kulkevaa polkua ja keltaista kaistaletta pitkin. Polkua en hakkuujätteen alta nähnyt ja keltainenkin tuntui olevan hehtaarin kokoinen. Lisäksi pari käyrää noustuani vasemmalla näytti olevan isompaa rinnettä alaspäin (todellisuudessa vähän ennen rastia oleva rinne, näkyi aukon takia kauas). Maasto ei vastannut ennakkoani. Koska en voinut olla luulemassani kohdassa, paikallistin itseni sata metriä länteen seuraavan mäen reunustalle. Ehkä aikasemmin oikealla näkemäni suo olikin ollut ison suon sijaan lähempänä rastiväliviivaa oleva pienempi suo ja olin siitä korjannut turhaan vasemmalle. Ihan tyhmä ajatushan tuo jälkikäteen on. Kisassa olisi pitänyt rauhoittaa tilanne ja paikallistaa itsensä kunnolla. Iso virhe oli tosiasia vasta kun mäen ylitettyäni juoksin notkelmassa ollutta heikkoa metsäkoneen uraa pitkälle pohjoiseen vain sillä ajatuksella, että olen oikealla rastin lähelle vievällä uralla. Sitten en enää oikein jaksanut yrittää kunnolla ottaa kiinni. Pakka hajosi. 3,5 minuuttia on isoin virheeni pitkään aikaan. Se on eksyminen.

GPS-seuranta ja tulokset

Molemmat kisat ovat pilaneet virheet jotka ovat lähteneet liikkeelle siitä, että on tapahtunut jotain yllättävää. Perusrutiineilla homma on näköjään melko hyvin hanskassa. Mutta heti kun jotain yllättävää tapahtuu, hanskat hukkuu. Jukolassa pitäisi koittaa pitää hanskat mukana koko osuuden.

Leuka rintaa ja kohti uusia pettymyksiä,

Antti 

Disclaimer:
Teksti saattaa kuulostaa pettyneen tilitykseltä. Sitä sen pitää ainakin osittain ollakin, tai muuten olisin ollut liikkeellä liian lepsulla asenteella. Virheistä on tarkoitus oppia, myös vanhemmalla iällä. Siksi asiat pitää analysoida. Usein helpottaa jos ne kirjoittaa myös auki. Ihan kaikkia jatkoajatuksia en halua, tai en ole vielä valmis, julkiseen blogiin jäsentelemään. Siksi tekstistä saattaa saada käsityksen, että etsin virheitä lähtökohtaisesti ulkoisista tekijöistä (mm. kilpailuformaatista, radasta tai kartasta). Ne ovat samat kaikille. Virheet ovat omissa toimintatavoissani. Toivottavasti kukaan järjestäjä ei pahoita mieltään.

Vaikeuksien kautta voittoon

Viikonlopun Tiomilasta kotiintuomisina oli plaketti seitsemännen sijan kunniaksi. Sijoitus on ihan hyvä, mutta jättää sopivasti nälkää Jukolaan. Oma juoksu oli onnistunut ja ensimmäistä kertaa pääsin kirmaamaan vaihtoon suurviestin kärkimiehenä. Vielä reilu vuorokausi ennen juoksua en kuitenkaan tiennyt pystynkö juoksemaan ollenkaan.

 

Tiomila 2015, sträcka fyra.

TuMen Tiomilan juoksujärjestyksiä alettiin miettimään uudestaan sen jälkeen kun vasen pohkeeni ei keskiviikkona kestänyt juoksua. Viime sunnuntaina Sammatissa pidetyssä Eliaksen hölkässä pohkeen ja akilleksen kiinnityskohdan tietämille iski kipu ihan puskista. Tasaisella hiekkatiellä kunnon verryttelyiden ja reilun kolmen kilometrin kovavauhtisemman juoksun jälkeen kipu yltyi täysin olemattomasta sellaiseksi, että oli pakko pysähtyä venyttelemään ja heiluttelemaan jalkaa. Se ei oikein auttanut. Hölkkäsin pois kivun sallimissa rajoissa. Maanantaina hieronnassa jalalla ei voinut tehdä juuri mitään, kun pelkkä kosketuskin sattui. Keskiviikkona yritin juosta heikoin tuloksin ja siinä vaiheessa epäilys pienestä sidoskudosvauriosta muuttui peloksi revähdyksestä tai jostain muusta vastaavasta pidempiaikaisesta vaivasta. Kevään kilpailukausi oli juuri alkamassa, ja tähän väliin ei yksinkertaisesti ollut varaa ottaa parin viikon juoksutaukoa. Varsinkin kun kevätyön viestin jälkeen kaksi viikkoa meni enemmän tai vähemmän flunssassa. Torstaina vierailu paikalliselle fyssarille valitettavasti vahvisti käsitystä parin-kolmen viikon vammasta. Onneksi halusin ja sain toisen fyssarin mielipiteen perjantaina puolen päivän aikoihin. Se oli positiviisempi. Lento Arlandaan oli lähdössä klo 16, joten päätin lähteä ruotsiin kokeilemaan juoksua siinä toivossa, että voisin vielä osallistua Tiomilaan ja ennen kaikkea saisin käännettyä negatiiviset murehtimiset positiivisemmiksi. Jalkaan ei juostessa sattunut juuri ollenkaan ja suunnistus oli hauskaa, joten kerroin managerille olevani valmis. Osuus tosin oli jo vaihdettu varmuuden vuoksi vitosesta neloseksi. Matka lyheni kolmisen kilometriä eikä tiedossa ollut ihan yhtä kovaa seuraa kuin vitosella - huomattavasti helpompi paikka lähteä heikolla valmistautumisella ja mahdollisesti vielä suunnistusta häiritsevällä jalalla.

Heikon alun jälkeen Doug Tullie juoksi kolmannella osuudella, legandaarisella pitkällä yöllä, aivan tykkijuoksun ollen osuuden kolmanneksi nopein ja tullen kärkiletkassa vaihtoon. Siihen paikkaan en kehdannut juosta huonosti. Vedin alun letkan mukana ja kolmos-nelos -hajontojen jälkeen lisäsin vauhtia juostakseni edessä näkyvät selät kiinni. Huomasinkin meneväni omalle hajonnalleni yksin ja kutoselta eteenpäin en enää leimannut millään rastilla kakkosta heikkommalla sijalla. Haastavan kolmanneksi viimeisen rastin jälkeen ihmettelin kun kukaan ei alkanut lyömään lisää kierroksia koneeseen. Tokavikan otin varmasti ja vimeisellekin oli vielä hyvin aikaa suunnistaa omaan tahtiin. Silti se riitti siihen että pääsi kokemaan miltä tuntuu tulla kärjessä vaihtoon. Ei se niin ihmeellistä ollut, sama vaihtosuora siinä olisi ollut edessä joka tapauskessa seuraavillakin sijoilla. Tuntui, ettei perussuorituksen jälkeen ole tarve tuuletella mitään. Ehkä olisi hienompaa tulla kärjessä vaihtoon hieman pidemmältä ja kovatasoiselta osuudelta. Josko ensi vuonnakin yrittäisi tulla Tiomilassa nelososuudelta kärjessä?

Viikonloppu Ruotsissa käänsi ajatukset onneksi positiivisempaan suuntaan ja ehkä kärjessä vaihtoon tulemisen vuoksi saadut onnittelut myös auttoivat. Hienointa oli kuitenkin huomata, että tällä kertaa taisin selvitä ison vammailun sijaan pienellä säikähdyksellä ja neljällä kompromissitreenipäivällä. Useampaan ei olisikaan ollut varaa näillä pohjilla. Selvitystyö kuitenkin jatkuu. Tämä lyhytkin jakso taas kuitenkin osoitti sen, että yksilöurheilijalla tulisi olla hyvä tukiverkosto. Useissa joukkuelajeissa ja yksilölajeissakin olympiatasolla sellainen lienee kunnossa. Sen sijaan suunnistuksen kaltaisessa ei-ammattimaisessa lajissa tukiverkoston rakentaminen on aika pitkälti urheilijan tai tämän valmentajan vastuulla. Valmentajan lisäksi pitää olla lääkäriä, hierojaa, kiropraktikkoa, henkistä mentoria, osteopaattia, naprapaattia, sekopaattia ja mitä näitä nyt on. Ei oikein itsekään tahdo pysyä mukana. Mutta joka tapauksessa akuutin vamman tapauksessa pitäisi päästä nopeasti diagnosoimaan se ja tarvittaviin hoitoihin. Paljon on kiinni urheilijan viitseliäisyydestä, mutta myös palveluiden saatavuudella on vaikutusta. Esimerkiksi fyssarille, jolla viime vuonna jalkaani olen hoidatuttanut, ei löytynyt vapaita aikoja kuukauteen. Jostain piti löytää toinen, mielellään vähintään yhtä hyvä. Ja saada vastaanottoaika päivän parin sisään. Lisäksi yritin päästä ultaäänihoitoon. Hirmu stressihän siitä tulee kun jalan juoksukykyisyyttä miettii muutenkin 90 % hereilläoloajasta. Pelkkä epätietoisuus vie niin paljon omia voimavaroja, ettei voimia edes korvaavien treenien tekemiseen tunnu löytyvän. Jos yksilöurheilijoille tai kilpakuntoilijoille löytyisi ns. yhden tiskin palvelu, jota kautta pääsisi aina haluamalleen asiantuntijalle tai tämän määräämiin tutkimuksiin, olisin valmsi maksamaan siitä jotain. esim. tietty eurosumma kuussa + tarvittavat käyntimaksut erikseen. Ja veikkaan että en ole ainoa joka tällaista kaipaa. Tässä olisi yksilölajien seuroilla ja heille tarjottavilla palveluilla varmasti opittavaa joukkuelajien puolelta.

Turun sanomien juttu: http://www.ts.fi/urheilu/768763/Metsankavijoiden+Tiomila+vuoristorataa

Intervju efter sträcksegern. #10mila2015 #milafinland #tumesuunnistus

Debyytti karhupaidassa

Tapahtunut sitten viime postauksen:

• Neljä päivää Ylläksellä, 260km ja 20h.
• Nyköpingin kisareissu: Perjantaina 50min maastojuoksua lamppu päässä Nyköpingsnattenissa. Lauantaina H21 kortissa treeni. Sunnuntaina TuMen viestidebyytissä Måsenstafettenissa sija 3 (sekä lopputuloksissa että omalla osuudella).
• Kotimaisen kilapilukauden avaus Saaristorasteilla. Sija 3., virhettä 75 sekkaa. Juoksu sujui maastossa. Tästä on hyvä jatkaa kohti muita kevään kilapiluja.

 

Päivän saalis. Uudet mustat vermeet Trintexiltä ja joku pussukka Saaristorastien pakinnoksi. Joku on se varmaan ihan omin pikku kätösin ommellut. Onneksi perheeseen tuli myös greenfee vuodelle 2015 Paraisten golfkentälle, niin jäi käteen jotain muutakin kun rankingpisteet. Ai niin, ei me pelata golfia. Eikä asuta Paraisilla...

Nyt menossa on pääsiäisleiri Karhurannassa. Päivisin reenataan, öisin reenataan. Vähän joka välissä syödään hyvin, saunotaan ja nukutaan. Kivaa puuhaa, mikäs siinä. Harmi vaan että meikäläisen maastojuoksupohjilla ei tätä menoa kestä montaa päivää vaikka treenit olisivatkin alle tunnin settejä. Siksi pitää pyhien jälkeen piipahtaa töissä lepäämässä - tai siis matkustaa kauemmas suunnistusmaastoista. Mieli tekisi maastoon, mutta järki käskee salille tai tielle. Ei makeaa, mahan täydeltä; ei lihaksistoa jökkiin.

Toinen hyvä syy säännöstellä suunnistusta on rajallinen keskittymiskyky. Jos ei ole Thierry, niin on ihan turha yrittää tehdä kolmea suunnistustreeniä joka päivä. Oma keskittymiskyky ei varsinkaan näin keväällä riitä kovin pitkälle. Tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin suunnistusajattelua rajoittaa lähnnä maastojuoksutuntuman puute. Suunnistus tuppaa helposti olemaan kirjaimellisesti jaloissa. Ensin pitäisi saada maastojuoksuaskel sellaiseksi, että se olisi rentoa ja rullaisi itsekseen. Sillä saralla riittää vielä työtä, onhan tässä sellainen puolen vuoden tauko pohjoismaalaisista metsistä. 0 km maastossa 25-mannan ja nyköpingsnattenin välillä.

Pitkä tauko metsäsuunnistuksesta ei Portugalin ja Espanjan maastoissa tuntunut missään, ehkä jopa jaksoin keskittyä parin viikon ajan jokaiseen treeniin normaalia paremmin. Periaatteessa suunnistusrutiini löytyi helposti. Toisaalta pidemmän suunnistustauon jälkeen  olisi helppoa ajaa sisään uusia rutiineja koska perustekeminen ei ole välttämättä yhtälailla automaaation tasolla kuin se myöhemmin kauden aikana on. Vanha koirakin voisi oppia uusia temppuja. Se toisaalta edellyttäisi täysimittaista keskittymistä treeneissä, eikä vetelemistä sinne päin luottaen automaatioon. Erityisesti tuollainen kostautuu yöllä. Pienikin laiskottelu rastilta lähdössä tai rastinotossa, ja koukku on tosiasia. Välit pystyy vetämään hyvin kun ei tarvitse nyhrätä niin tarkasti, mutta rastityöskentelyn osalta automaatio on heikommassa jamassa. Päivällä rastityöskentelyssä laiskottelusta ei rokoteta yhtä isosti, varsinkaan keväällä kun hyvä näkyväisyys pelastaa melko paljon. Niissä parissa yötreenissä, jotka olen ehtinyt nyköpingnattenin yömaastojuoksun lisäksi tekemään, on tuntunut siltä että talvitauon aikana olen kadottanut yötatsin. Pieni yökettu sisältäni on kadonnut. Ei se ole. Ei sellaista ole. Kaikki on kiinni tekniikasta. Ja siitä miten oman tekniikkansa mukauttaa. Ja siitä missä suunnistustaidossa on puutteita.

Heikkoudet: rastityöskentely, kompassin käyttö, alamäkijuoksukyky. Vahvuudet: epävarmuuden sietäminen, vahva valovoima (Mila Vega), kokemus.

Kun yllä kirjoitin rastityöskentelyssä laiskottelusta, tarkoitin pikemminkin sitä että luottaa liikaa omaan rutiiniin. Pitkän tauon jälkeen rutiini ei ole sillä tasolla kuin normaalisti ja siksi puutteet tekniikassa korostuvat. Välillä on hyvä ottaa etäisyyttä omaan tekemiseen ja ajaa uusia toimivampia rutiineja pikku hiljaa sisään. Nälkä pitää säilyä tai muuten vedellään taas ihan liikaa automaatiolla ja väärillä toimintatavoilla.

 

Priimaa @Långhagaberget

Kohta taas Milaa päähän ja yhteislähtöyötreeniin!

Intervallirallia

Tammikuussa maksimikestävyyttä 10 % harjoittelusta, helmikuussa vauhtikestävyyttä 26 % ja maaliskuussa tähän mennessä mk:ta 10 % (+vk 19 %). Ei ihan perinteistä suunnistajan talvikauden harjoittelua. Täksi kaudeksi suunnitelmissa on ollut rytmittää harjoittelua voimakkaammin, vähentää kokonaismäärää ja keskittyä enemmän yksittäisiin harjoituksiin.  Avainasemassa jaksotuksen suunnittelussa olivat myös pari hyvin tehopainotteista hapenottoa kehittävää jaksoa, jotka myös intervalliblokkeina tunnetaan. Viime elokuussa (linkki juttuun) tein ensimmäisen yli kymmenen päivän blokin ja siitä saamieni hyvien kokemusten pohjalta päätin sisällyttää sellaiset myös tammi- ja maaliskuulle. Ideana on tehdä paljon lyhyitä intervallitreenejä vähän maksimisykettä alemmilla tehoilla.

Paluu reilun parin viikon etelän leiriltä tapahtui su-ma yönä 1-2.3. Siihen pari-kolme päivää kevyttä huoltavaa ja torstaina intervalliralli lähti käyntiin kolmen tonnin testillä. Leiri ja palauttelu eivät varsinaisesti olleet valmistaneet siihen, mutta silti vain sekunnin parannus tammikuuhun oli pieni pettymys. Siihen sitten erilaisia vetoja yläkynnyksen tuntumassa suurimmaksi osaksi sprinttikartta kädessä, muutama kerta puhdasta tietuuppausta ja kerran soutuvetoja. Vähän juoksupainoitteisempi setti tuli, mutta minkäs teet kun Brysselin reissulla hotellin kuntosalilla oli kova ruuhka ja ulkona uusia juoksureittejä odottamassa tutustumista, tai kun Helsingissä oli +10 ja kirkas auringonpaiste silloin kun olin suunnitellut meneväni kuntosalille viettämään laatuaikaa soutulaitteen kanssa. 

Tässä tiivistelmä harjoituksista:

5.3. ap: 1000m+3000m/9'07''+1000m  Ip: Helsinki Night Challenge Salmisaari 4,8km/18'.

6.3. ap: soutuvedot 5*4'/pal 2-3'.

7.3. kevyt, vesijuoksu 30'.

8.3. ap: korttelit Koivukylä, vedot 13'+7'+5'/pal 3'. ip: sprinttivedot Keilaniemi 5'-3'/pal 2'.

9.3. ap: 4*(4'24''-4'07'')pal 2', vr Brysselin sprinttikartalla. ip: vedot 4*(4'15''-4'08'')/pal 2'.

10.3. lepo

11.3. al: vedot 6'+5'+4'+3'/pal 2'.

12.3. ap: sprinttivedot Töölö/Kauppis 4*(4'40''-3'30'')/pal 2'. Ip: HNC Töölö 4,7km/19'.

13.3. kevyt, vr 20'+keskivartalon kp 20'.

14.3. ap: EsAk sprint 2014 Kauklahti, 4*n.4'/pal 2'. ip: sprinttivedot Perkkaa 3*6'/pal 2'

15.3. ap: sprinttivedot Kamppi 4*n.4'/pal 2'. Ip: sprinttivedot Pitäjänmäki 3*6'/pal 2'

16.3. kevyt, työmatkapyöräilyt, yht 45'.
17.3. ap: 4*4'/pal 2'. Ip: sprinttivedot Pikku-Huopalahti 2*6'/pal 2'+tiellä 2*3'/pal 2'.

18.3. ip: HNC Baana/Kamppi 5,1km/21'.              

  Yht. n. 18h, 160km ja 17 kovaa treeniä 14 vuorokauteen. 12 sprinttitreeniä.

Jalat kesti setin yllättävän hyvin ja mieskin jotenkuten. Hermosto väsyi loppua kohti ja suunnistusajatus karkaili jopa sprintatessa. Sykkeet ja juoksuvauhti olivatkin jo sitä luokkaa viimeisessä kovassa sprintissä, että tietää kokonaisrasituksen menneen hieman yli. En pidä sitä kuitenkaan kovin vaarallisena - pääasia että itse tiedostaa asian ja reagoi siihen oikein. Nyt pari päivää jalkojen heiluttelua ja päälle Ylläksellä muutama päivä aeroopista suksittelua, pari päivää herättelyä ja pohjoismaisen kevätkauden avaus Nyköpingsnattenissa reilun viikon päästä. Huhtikuussa teemana näyttäisi sitten olevan kisakauden avauksen lisäksi nopeus+voima.