Ei mitään

Kevätkauden ensimmäinen tärkeä viikonloppu on takana. Tuloksena Huippuliigan sprintin 13 ja SM-keskimatkan 30 sija. Ei välttämättä kaikkien mielestä katastrofaalisia sijoja. Mutta minulle molemmat ovat olleet sen suuruisia pettymyksiä, että yöt ovat menneet enemmän suorituksia analysoida ja virheiden syitä vatvoessa kuin nukkuessa. Varsinkin sprintin suhteen itseluottamus oli hyvä ja fysikaan puolesta olisi ollut saumat vaikka voittoon. En kuitenkaan onnistunut silloin kun olisi pitänyt. En onnistunut tekemään edes kohtuullista suoritusta. Se harmittaa. Kevään sprinttisatsauksesta ei tullut toivomiani tuloksia. Ei tullut maailmancup-paikkaa ja sitä myöten taisi mennä saumat myös muihin sprintin edustustehtäviin tänä vuonna. Myös pari etukäteen tärkeää viikonloppua menetti merkityksensä. Tuntuu, että henkilökohtaisella puolella kevätkausi oli tässä. Kevään saldo: ei mitään.


Lauantain Särkänniemen sprintti oli mielenkiintoinen kisa. Kuvittelin olevani valmistautunut siihen hyvin. Fysiikan puolella oli vielä pientä hiottavaa ennen seuraavia kisoja. Ilmakuva-analyysit oli tehty, vanha kartta opeteltu, rastivälejä suunniteltu ja reitivalintojen pituuksia mittailtu. Yhteen asiaan en kuitenkaan ollut valmistautunut riittävän hyvin: ihmisiin.

Huvipuistoympäristössä havainnoitavaa riittää normaalia kaupunkia enemmän. Erivärisiä laitteita, hattarakojuja ja kopperoita riittää. Tästä ympäristöstä rastit eivät erotu yhtä hyvin kuin harmaata betonia vasten. 4000-mittakaavan kartalla luettavaa riittää ja kartan perusteella voi olla välillä vaikea päätellä mitä mikäkin symboli vastaa maastossa. Kun tähän lisättiin vielä sinne tänne sinkoilevat lapsiperheet ja omaa kisaansa juoksevat veteraanit, ei oma havainnointikyky enää riittänyt.

Heti K-pisteen jälkeisessä kulmassa meinasin törmätä pikkutyttöön. Isä ehti kuitenkin nykäisemään lapsensa syrjään. Viisi sekuntia myöhemmin syyllistyin tahattomaan kyynärpäätaklaukseen seuraavan pikkutytön kanssa. Ennen ykköstä jouduin vielä pysähtymään lukemaan kartasta rastin tarkempaa sijaintia, koska ennakosta poiketen en sitä nähny ihmisten takaa. Rauhoitin tilanteen, mutta en enää koko kisan aikana päässyt kiinni normaaliin sprinttituntumaan. Olin liian varovainen.

Vitoselle mennessä jälkimmäisestä portista juostessani karttakäsi osui vastaantulleeseen vanhempaan rouvashenkilöön. Kartta putosi. Nappasin sen mukaan ja jatkoin juoksua. Yhtäkkiä maasto ei näyttänytkään siltä kuin oli kuvitellut. En pysähtynyt riittävän pitkäksi aikaa suuntaamaan karttaa ja paikantamaan itseäni. Säntäsin takaisin tulosuuntaani. Umpikujaan. Se oli 25 sekunnin Särkänniemiseikkailu. Tokavikalla ihmettelin vielä hetken aikaa Tukkijokea. Onhan se hyvä vähän katsella paikkoja, jos vaikka taas kahdenkymmenen vuoden päästä vierailen seuraavan kerran Särkänniemessä.

GPS-seuranta ja tulokset

Pettymyksen läpikäynti ja muuttuminen sprintteristä vaativan keskimatkan taitajaksi ei  sujunut ihan yhdessä yössä vaikka lauantai-illan mallisuunnistuksesta jäikin positiivinen fiilis. Keskimatkan aamupäivän karsinnassa homma oli vielä hakemista. Finaaliin suoritus kuitenkin riitti. Itse finaalissa homma toimi aika lailla niin hyvin kuin minulla keskimatkalla vaan voi. Normaalista poiketen pari reitinvalintavirhettä, mutta ei varsinaisia yli 5sek virheitä rasteille. Homma oli hallinnassa yli puoli tuntia.

Rastille 16 koin selvittäneeni alkuvälin hyvin ja edessä olisi enää rastiympyrään lähestyminen selkeää polkuväylää suoraan viivan alla. Maastosta vastaan tuli kuitenkin iso aukko jota en kartasta löytänyt. Taktiikka oli ollut ottaa kiinni polusta ja pyöräyttää siitä kohti pohjoista mäkien välissä kulkevaa polkua ja keltaista kaistaletta pitkin. Polkua en hakkuujätteen alta nähnyt ja keltainenkin tuntui olevan hehtaarin kokoinen. Lisäksi pari käyrää noustuani vasemmalla näytti olevan isompaa rinnettä alaspäin (todellisuudessa vähän ennen rastia oleva rinne, näkyi aukon takia kauas). Maasto ei vastannut ennakkoani. Koska en voinut olla luulemassani kohdassa, paikallistin itseni sata metriä länteen seuraavan mäen reunustalle. Ehkä aikasemmin oikealla näkemäni suo olikin ollut ison suon sijaan lähempänä rastiväliviivaa oleva pienempi suo ja olin siitä korjannut turhaan vasemmalle. Ihan tyhmä ajatushan tuo jälkikäteen on. Kisassa olisi pitänyt rauhoittaa tilanne ja paikallistaa itsensä kunnolla. Iso virhe oli tosiasia vasta kun mäen ylitettyäni juoksin notkelmassa ollutta heikkoa metsäkoneen uraa pitkälle pohjoiseen vain sillä ajatuksella, että olen oikealla rastin lähelle vievällä uralla. Sitten en enää oikein jaksanut yrittää kunnolla ottaa kiinni. Pakka hajosi. 3,5 minuuttia on isoin virheeni pitkään aikaan. Se on eksyminen.

GPS-seuranta ja tulokset

Molemmat kisat ovat pilaneet virheet jotka ovat lähteneet liikkeelle siitä, että on tapahtunut jotain yllättävää. Perusrutiineilla homma on näköjään melko hyvin hanskassa. Mutta heti kun jotain yllättävää tapahtuu, hanskat hukkuu. Jukolassa pitäisi koittaa pitää hanskat mukana koko osuuden.

Leuka rintaa ja kohti uusia pettymyksiä,

Antti 

Disclaimer:
Teksti saattaa kuulostaa pettyneen tilitykseltä. Sitä sen pitää ainakin osittain ollakin, tai muuten olisin ollut liikkeellä liian lepsulla asenteella. Virheistä on tarkoitus oppia, myös vanhemmalla iällä. Siksi asiat pitää analysoida. Usein helpottaa jos ne kirjoittaa myös auki. Ihan kaikkia jatkoajatuksia en halua, tai en ole vielä valmis, julkiseen blogiin jäsentelemään. Siksi tekstistä saattaa saada käsityksen, että etsin virheitä lähtökohtaisesti ulkoisista tekijöistä (mm. kilpailuformaatista, radasta tai kartasta). Ne ovat samat kaikille. Virheet ovat omissa toimintatavoissani. Toivottavasti kukaan järjestäjä ei pahoita mieltään.