torstai 25. syyskuuta 2014

... ja kausi päätökseen (kuinka monta kertaa voi tipahtaa huipulta pohjalle yhdellä kaudella?)

SM-yön mitalisarja 2012 pronssia ja 2013 hopeaa ei saa jatkoa. SM-yön karsinnallinen finaali juostaan historian ensimmäistä kertaa ilman minua. 

Ihmeellinen on maailma. Yhtenä viikonloppuna juokset SM-kisoissa sijat 4 ja 5, seuraavana et pysty starttaamaan ollenkaan. Nyt on kuitenkin tilanne niin, että koko kauden vaivannut vasen nilkka menee soiroon jokaisella maastossa otetulla askeleella. SM-pitkälle strarttaaminen oli virhe. Vielä suurempi virhe on ollut ylipäätään juosta maastossa jalalla joka ei toimi niin kuin sen pitäisi. SM-viesti oli ilmeisesti niin kova koettelemus, että nilkan hermotus ei ole toipunut siitä SM-yöhön mennessä. Tilanne on sama kuin keväällä jukolaleirin aikoihin - nilkka ei toimi normaalisti - suunnistus ja maastojuoksu ei onnistu samaan aikaan. Jätän SM-yön väliin ja pistän samalla koko paskan kauden pakettiin. Jos oikein innostun, niin saatan laittaa koko huippusuunnistus (tai mitä se panostus nyt ikinä onkaan ollut) uran pakettiin. Tältä pohjalta on kuitenkin turha jatkaa.

Tykkään harjoitella - on hienoa juosta pitkiä lamppulenkkejä, on hienoa päättää kova treeni tavoiteaikaan juostuun viimeiseen vetoon, on hienoa saavuttaa seuraavalle kaudelle asetettu tavoite.
Entä jos ens kaueksi ei ole tavoitteita? Entä jos ainoana tavoitteena on joskus pystyä juoksemaan pitkää karttalenkkiä kivuitta? Mikä saa miehen silloin lenkille, mistä löytää motivaatio juosta sama työmatka kahdettasadattaseitsemättäkymmenettä kertaa? Pahasti pelkään että vastausta ei ole. Pelkään, etten löydä motivaatiota. Pelkään, etten enää ikinä nauti suunnistamisesta kuten olen tehnyt. Pelkään, että en keksi syytä millä huijata itseni treenaamaan määrätietoisesti kohti ensi kautta.

On helppoa ajatella, että nilkan mahdollisen operoinnin ja kuntouttamisen syyksi riittäisi kompromissiton harjoittelu jatkossa. Asia ei kuitenkaan ole niin. Kuntouttamismotivaatio löytyy parhaiten jos mielessä on jokin tavoite. Jos tavoitetta ei ole, kuntouttaminen saattaa jäädä puolitiehen tai hermot loppua kesken kaiken. Itse olen tällä kaudella aloittanut harjoittelun puhtaalta pöydältä kaksi kertaa: ensin maaliskuussa ja sitten kesäkuussa. Ensimmäisellä kerralla minua motivoi edessä oleva kilpailukausi ja tietty päivämäärä jolloin voisin taas alkaa totutella juoksuun. Toisella kerralla motivaatiota oli kaivettava syvemmältä ja se löytyikin kunhan oman aikani olin rypenyt henkisessä pahoinvoinnissa ja harjoittelemattomuudessa. Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Kolmas kerta huipulta pohjalle samalla kaudella on kuitenkin niin paha kolaus omassa motivaatiorepertuaarissani, että en voi juuri nyt luvata toipuvani siitä. Kenties avuksi pitää kaivaa ulkoiset motivaatiotekijät tai etsiä motivaatiota jostain muualta. Samat aikaisemmin kokeillut niksit eivät varmasti enää toimi yhtä hyvin, joten heikoilla jäillä ollaan. Edessä on valinta: joko jatkaen menestyksen metsästämistä tai sitten tyydyn hangaround-wannabeen rooliin. Yhtään täysosumaa urallani en ole saavuttanut, joten sikäli motivaatiota vielä riittäisi. En ole kuitenkaan yhtään varma siitä, olenko valmis antamaan periksi omista kiinnostuksen kohteista menestyksen ehdoilla. Menestys ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole se tekijä joka saa minut kerta toisensa jälkeen haastamaan itseni mahdollisimman puhtaaseen suunnistussuoritukseen tai solmimaan lenkkareiden nauhat.

Edessä on joko täysin uuden kiinnostuksen kohteen etsintä tai takin kääntö ja tavoitteiden hakeminen juoksulajien puolelta. Sinäänsä maksimikestävyyspohjainen kestävyysjuoksu ei kiinnosta itseäni yhtä paljon kuin  kestävyys- ja kestävyysvoimapohjainen pitkänmatkan suunnistus. Toki tykkään sekä pitkistä treeneistä, että kovista intervalleista. Jos juoksukilometreille tulee rajoitin, niin silloin yhtenä motivaattorivaihtoehtona voisi olla kestävyysjuoksumatkojen tulosten parantaminen. Se kuitenkin edellyyttäisi sopivan tavoitteen löytämistä. Veikkaan, että tavoitteen saavuttaminen vaatisi myös enemmän henkistä motivaatiota. Ja sitä ei juuri tällä hatkellä ole muille jaettavaksi. Jos sinulta löytyy ylimääräistä, niin ole yhteyksissä - katsotaan josko päästäisiin yhteisymmärrykseen. Ja jos et omista ylimääräistä motivaatiota, niin yksi toimiva nilkkakin voisi kelvata. Uskoisin pääseväni sillä jo melko pitkälle. ...Tai sitten menen nilkan leikkaukseen ja kitkuttelen kuntoutusvaiheen yli ja tulen ensi kauden kisoihin ns. väkisin. Kun en muutakaan keksi.


Ens kauel! (tai sit kun siltä tuntuu...)

6 kommenttia:

  1. Minä nyt olen jo 40+ enkä koskaan ihan överisatsari missään, mutta jotain joskus kuitenkin... mulle nyt ainakin kävi niin, että entinen rakas laji jäi lähes tyystin, mutta uusia erittäin motivoiva lajeja on tullut tilalle. Ja täysin harrastuspohjalta. Aivan mahtavia hommia! Uutena johonkin lajiin tulevana kokee kehittyvän koko ajan kohti "huippua". Samaan aikaan näkee lajin satsareiden rimpuilevan ties minkä haasteen kanssa huipun jo jääneen ajat sitten taakse. You know, pelkkä ajatus siitä että kehityskäyrät ovat leikkavalla kurssilla antaa jännää kutinaa. Suosittelen kokeilemaan uusia lajeja rohkeasti ja kunnianhimoisesti satsata. Harrastus pohjalta. Mutta kohdallasi en vielä osaa sanoa että joko "ens kauel" vai vasta vähän myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kokemusten jakamisesta. Alkuun olisi kiva löytää joku laji joka palvelee myös suunnistusta, sillä en ole vielä valmis uskomaan että suunnistajankäyräni on alkanut laskemaan. Tähän vuoteen asti kehitystä on tapahtunut ja tämänkin vuoden aikana olen oppinut paljon uutta. Kerralla ei kännöstä kannata tehdä, mutta kyllä tässä olisi varmaan syytä keksiä jotain muutakin urheilullista elämään kuin suunnistusta. Sisäsoutu ja kuntosali eivät niitä ole. Ehkä jotain muuta Suomen syksyyn sopivaa?

      Poista
  2. Jos joskus on aika lyödä kilpanastarit naulaan niin liikunnan iloa voi todellakin etsiskellä myös pelkän kestävyysurheilun ulkopuolelta. Ja siellä sitä kehitystäkin tulee aika rivakasti kun lähtee lähempää pyramidin pohjaa. Vanhuutta ja tervettä elämää ajatellen (sitten kun sen ajatteleminen alkaa edes etäisesti olla ajankohtaista) lihasvoiman ja liikkuvuuden harjoittaminen kannattaa ottaa elämän rutiineihin osaksi.

    Itse harrastin nuorena suunnistusta, koskaan en satsari ollut, enkä mitään saavuttanut. Intin jälkeen meni reilu kymmenisen vuotta aivan toisenlainen laji edellä ja siinä sivussa tuli puolittain vasurilla suunnistettua lähinnä Jukolassa. Vammautumisriskin kasvaminen ja ajoittainen toteutuminen "pakottivat" miettimään tuota toista lajia ja sen mielekkyyttä. Päätin jättää sen ja siirtyä aikuisiällä täysin epämukavuusalueelle, telinevoimisteluun ja kehonpainoharjoitteluun. Jukolassa kyllä käyn edelleen ja kerran kaksi viikossa pyrin juoksemaan.

    Koska en koskaan ole oikeasti kovaa satsannut urheiluun, en osaa tietenkään samaistua. En edes tiedä mitä tässä yritän sanoa. Ehkä sitä, että jos joku oikeasti tuntuu epämiellyttävältä ja epäkiitolliselta eikä sitä ole oikeasti pakko tehdä niin ei ole väärin miettiä sitä toistakin vaihtoehtoa jatkamisen ohella. Se voi kohentaa elämänlaatua yleisemmälläkin tasolla ja palauttaa lapsenomaisen innostuksen liikuntaan.

    t. Valtteri V. (joo, just se jäbä :))

    P.S. Hyvä blogi, tulee seurattua

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä Antti. Kyllä se nilkka paranee, kunhan antaa aikaa. Sillä välin, pystyykö sillä hiihto- tai pyörä-suunnistamaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luisteluhiihto on varmaan aikalailla viimeisiä lajeja mitä nilkalla kannattaa yrittää ja HiSu ei nyt muutenkaan vedä vertoja KeSulle. PySu kausi taitaa jo olla ohi.

      Poista
  4. Pardaali, pyörää alle vaan. Kyllä maastossa ajelee läpi talven, ainakin silloin kun ei pääse suksimaan.

    Addikti ei lopeta.

    VastaaPoista

Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua