Arki

Aklimatisoituminen Uudesta-Seelannista Suomeen on sujunut kaiketi melko hyvin. Ensimmäistä arkipäivää lukuunottamatta fiilis on ollut tuore ja aivotoimintakin on ollut normaalilla tasolla. Kyllä tuollainen 11 tunnin aikaero jonkun aikaa ottaa tottua, vaikka oikeaan rytmiin pääsikin valvomalla käytännössä 30 tuntia putkeen. Ekoina päivinä iltapäivällä väsytti normaalia enemmän ja vähän viluttikin. Treeneissä kuitenkin on kulkenut ihan hyvin paluusta asti. Viisi viikkoa kun on viettänyt aika vaihtelevaa urheiluelämää, ja sitäkin ennen juossut paljon normaalia vähemmän, niin kotiin palattua perustreenejä tehdessä on vihdoin pystynyt arvioimaan omaa kuntotilannetta. Ihan hyvältä vaikuttaa tässä vaiheessa. Uuden-Seelannin kisojen jälkeen olen saanut kasaan sen verran juoksukilsoja mukavilla vauhdeilla, että juoksu alkaa taas tuntua helpolta.

Oman haasteensa helppoon juoksuun asettaa talviset olosuhteet, joilla siis täällä pääkaupunkiseudulla tarkoitetaan nollan tuntumassa pyörivää lämpötilaa ja loskaa. Parhaimmillaan talvi on toki luminen ja liian kovista pakkasista ei tarvitse kärsiä. Huonoimmillaan jäisten katujen päälle satanut räntä muodostaa kehä kolmosen sisäpuolelle maan laajimman luisteluradan. Puolentoista viime viikon aikana on tarjoiltu keskimääräistä enemmän jälkimmäistä vaihtoehtoa, tai sitten omat muistikuvat edellisistä talvista ovat päässeet pallon toisen puolen auringon paisteessa sumenemaan. Toiset siirtyy näillä keleillä juoksumatolle tai sisähalliin. Itsekin olen pariin kertaan Esport Arenalla vieraillut, mutta pääasiassa juoksut hoituu työmatkoilla. Aurauspoliittisista syistä reitti on mennen tullen aikalailla sama, eikä variaatioita ole tarjolla kuin murto-osa kesään nähden. Normaalisti en samoja reittejä paljonkaan tallaa, mutta talvisin se on vain kestettävä. Viime talvena 9km työmatka lyheni kuitenkin noin 5 minuutilla kun aloin juoksemaan vähän kovempaa. Samaa linjaa olen jatkanut tänäkin talvena, ja kyllä sen 40 minuuttia jaksaa vaikka joka päivä molempiin suuntiin. Kuulokkeet vaan korville.

Tuosta musiikin kuuntelusta juostessa ollaan montaa mieltä. Itse juoksisin mieluiten poluilla ilman häiritsevää meteliä tai musiikkia soittimesta. Siinä vaiheessa, kun reitti on liikennevalojen vaihtumisperiaatteita myöten tuttu ja Turun moottoritie pauhaa vieressä niin sopivasta musiikista sopivasti lisämotivaatiota. Erityisesti sopivan rytmikäs musiikki suorastaan pakottaa jalkoja iskeytymään loskaiseen asfaltiin tietyllä frekvenssillä ja jos vielä basso hakkaa sopivasti sydämen sykkeen tahdissa, niin aamuväsymys unohtuu helposti. Tuloksena sopivan vauhtinen treeni ja pirteä työntekijä. Pitäisikin taas päivittää valikoimaa soittimeen. Osa kappaleista alkaa olemaan parhaat päivänsä nähneet (joidenkin mielestä tämä on tapahtunut jo joskus 90-luvulla...), mutta suosikkibiisit pysyy aina vaan. Niistä voi kaivaa sen tarvittavan energian koviin treeneihin silloinkin kun tekisi mieli ottaa bussi kotiin rankan työpäivän päätteeksi. Jos jollain on ehdottoman hyviä juoksuun sopivia kappaleita tiedossa, niin laittakaahan ihmeessä vinkkiä. Itsellä on viime aikoina aamuisin soinut Tieston In Search of Sunrise -albumit, vaikka ne ovatkin vähän rauhallisempaa settiä.

Tuosta albumin nimestä saa muuten aasin sillan Suomen talveen. Reilun viikon etsiskelyn jälkeen näin taivaalla oudon valoilmiön sunnuntai-iltapäivänä. Aurinko siis todistettavasti paistaisi Suomessakin jos pilviverho ei peittäisi sitä taakseen. Aika harmaatahan täällä on, ei sitä vaan oikein taas muistanut. Josko se auringonpaiste olisi seurannut mukana Uudesta-Seelannista, mutta taisinkin tuoda vahingossa mukanani toisenlaisen luontoilmiön. Siitä voi lukea täältä. Yhteyttä auringon pilkahtamiseen taivaalla pitäisi tutkia tarkemmin, molemmat sattuivat nimittäin samaan aikaan.

Yleisen harmauden, loskan ja likaisen lumen lisäksi viidessä viikossa ehti unohtamaan senkin, että autoilijat eivät noudata pysähtymisvelvollisuuttaan suojatien edessä. Nyt lähellä oli että olisin jäänyt suojatietä ylittäessäni poliisiauton yliajamaksi (ei hälytysajossa). Toinen juoksijaa ärsyttävä asia on se, että ihmiset eivät kävellessään katso eteensä. Välillä auraamattomilla reiteillä väistäminen voi olla hankalaa, mutta se on hyväksyttävää. Sen sijaan leveilläkin auratuilla kävely- ja pyöräteillä pitää jostain syystä kävellä keskellä. Jos ei puhuta tai näprätä kännykkää, niin sitten tuijotetaan korkeintaan viiden metrin päähän omista jaloistaan. Yleensä siinä vaiheessa vasta säpsähdetään hereille kun ohitustilanne on tosiasiaja sehän tietää väistöliikettä sivulle, yleensä juuri väärään suuntaan. Kesällä tilanne on parempi, kenties pyörä-ja kävelyteitä hallitsevien kamikaze-pyöräilijöiden ansiosta. Lopuksi voisin vielä kommentoida, että nämä kamikazet yleensä noudattavat tarkalleen oikeanpuoleista liikennettä ja väistämissääntöjä, mutta en sitä tee koska talvisin olen ainoastaan juoksija.

Päivälleen ja tunnilleen vuosi sitten työhuoneeni ikkunasta näytti tältä. Tänään näkyvissä oli vain räntää